Holokausti on huijaus !

Posted: 31.3.2015 in Uncategorized

Holokausti on huijaus

Sisällys:

Alustus

Väestötilastot

Ennen sotaa

Jotta tilastoihin saataisiin ympättyä ”holokausti”,

Leirien kuolleisuutta pyrittiin vähentämään

Työkyvyttömiä ei tuhottu

Saksan johtajat eivät tienneet ”holokaustista” mitään

Punaisen Ristin raportit

Thies Christophersen

Wilhelm Stäglich

Paul Rassinier

Josef G. Burg

Hitlerin sihteeri Traudl Junge

Perusteokset

Professori Faurisson

Arthur Butz

Christian News

Germar Rudolf

Zyklon B:stä ja ”kaasukammioista”

Kidutettu Rudolf Höss

Fred Leuchterin pätevyydestä

”Ei ollut mitään kaasukammioita!”

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia

Einsatz-joukot

Juutalaisiin ei saanut kajota!

Auschwitzissa kuolemia aiheuttivat kulkutaudit, eivät saksalaiset

Saksalaiset juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat v. 1941

Teollinen holokausti vai teollinen työnteko?

Kansainvälisen lain nojalla Saksa saattoi internoida juutalaisväestön vihollisvoimana

Juutalaisia ei siis tuhottu teollisesti

Tri Josef Mengele

Tuhohuhut

Lopuksi terveysvirasto suosittaa ylennystä

Zyklon B teloitusvälineenä

Birkenaun ”kaasukammioissa”

Silminnäkijät

Silminnäkijäkertomukset ovat absurdeja

Rudolf Hössin ”tunnustus” (saatu kiduttamalla)

Propagandafilmit ”todisteena”

Leirien vapauttaminen

Toisenlainen todellisuus

Pilkkukuume, ei myrkkykaasu

Ei lampunvarjostimia, ei käsilaukkuja

Keskitysleireissä olleet – pelkästään uhreja?

”Kaasukammiot”

Propaganda lisääntyy

Aika totuudelle

Viitteet

Valtio – paatunut holokaustivalehtelija

Holokaustihuijausta koskevia kirjoja

 

Alustus

”Holokausti” tarkoittaa väitettä, että kansallissosialistinen Saksa olisi järjestelmällisesti tuhonnut kuusi miljoonaa juutalaista pääasiassa myrkkykaasulla (Zyklon B:llä tai hiilimonoksidilla eli häkäkaasulla) keskitysleireillään toisen maailmansodan aikana. Väite on osoitettu valheeksi, pelkäksi myytiksi, ja siksi siitä tulisi luopua.

Asiantuntijat ovat kumonneet myytin jo yli 20 vuotta sitten. Professorit Paul Rassinier (the Holocaust Story and the Lies of Ulysses), Robert Faurisson (lukuisia artikkeleita, esim. ’the Problem of the Gas Chambers’), Arthur Butz (the Hoax of the Twentieth Century) ja Wilhelm Stäglich (der Auschwitz Mythos) sekä Germar Rudolf (the Rudolf Report; Auschwitz Lies; Dissecting the Holocaust; Lectures on the Holocaust), Jürgen Graf ja Carlo Mattogno (molemmilla lukuisia kirjoja mm. eri keskitysleireistä) ovat todenneet, ettei yksikään dokumentti osoita Hitlerin tai kenenkään muunkaan antaneen määräystä kaasukammioista tai juutalaisten tuhoamisesta. Mikään dokumentti ei edes viittaa sellaiseen. Tuhoamissuunnitelmista, kaasukammioista tai kaasulla tappamisista ei ole olemassa yhtäkään saksalaista dokumenttia, eikä yhdessäkään dokumentissa puhuta kaasukammiosysteemin organisaatiosta, budjetista, hankinnoista tms. Ei myöskään ole yhtään varmennettua todistusta. Yhdenkään ihmisen ei ole osoitettu kuolleen keskitysleireissä myrkkykaasuun. Lisäksi he ovat todenneet, ettei massamurha olisi ollut teknisesti mahdollinen, ja sanovat, ettei väitettyä holokaustia ole tapahtunut.

Amerikkalainen kaasukammioasiantuntija Fred Leuchter tutki v. 1988 Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin leirit ja totesi, että kaasutusteoria on teknisesti täysin mahdoton ja ettei näissä leireissä koskaan ole ollut ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita (’the Leuchter Report’; myöhemmin tarkennettuna ja täydennettynä ’the Leuchter Reports’, mukana kolme muutakin Leuchterin raporttia).

Jos kaasukammioiksi väitetyissä tiloissa (jotka paljastuivat tavallisiksi ruumishuoneiksi) kaasutusta olisi yritetty, se olisi Leuchterin mukaan ollut itsemurha: näissä ruumishuoneissa ei ollut tarvittavaa tiivistystä, joten kaasu olisi päässyt leviämään ympäristöön ja tappanut lähistöllä olijat, tai sitten yhteisen viemäriverkon kautta levitessään kaasu olisi vaarantanut koko leirin.

Leuchter otti näytteitä väitettyjen kaasukammioiden seinämistä, ja niistä suoritetut kemialliset tutkimukset, jotka Germar Rudolfin tutkimukset (the Rudolf Report) ovat vahvistaneet, osoittavat vastaansanomattomasti, ettei ko. ”kaasukammioissa” ole lainkaan käytetty syaanivetyä (Zyklon B:n vaikuttava aine), kuten on väitetty! Jos olisi käytetty, syaanivety olisi jättänyt pysyviä ja silminkin havaittavia värillisiä syanidijäämiä seinämiin, kuten voidaan havaita niistä pienistä ”kaasukammioista”, joissa vaatteita puhdistettiin täistä. Leuchterin raportti paljasti siis, että kaasukammiot ja siten koko holokausti ovat pelkkä huijaus, jolla saksalaisia on syyllistetty, jotta liittoutuneiden ja juutalaisten järkyttävät ja vertaansa vailla olevat kauhuteot ja massamurhat (sodan jälkeen tapettiin yli 9 miljoonaa saksalaista, ehkä jopa 15 miljoonaa!) eivät tulisi valoon eivätkä juutalaiset ja liittoutuneet joutuisi vastuuseen.

Väestötilastot

I Walter Sanningin tutkimus. Walter N. Sanning arvioi kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” juutalaisten määräksi maailmassa vuonna 1939 16,035 miljoonaa (s. 185), vuonna 1941 15,967 miljoonaa (s. 197, 199), vuonna 1945 14,7 miljoonaa (s. 199, 204), vuonna 1970 16,2 miljoonaa (s. 204) ja vuonna 1979 16,3 miljoonaa (s. 204). Luvut osoittavat, ettei tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurhaa sodan aikana (1939-1945).

Lähtökohtana arvioilleen Sanningilla ovat eri maiden ennen toista maailmansotaa (1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla) suorittamat viralliset väestönlaskennat tai niiden esittämät viralliset arviot (lähde: American Jewish Year Book, 1944, vol. 46, s. 501). Laskemalla nämä yhteen saadaan maailman juutalaisten kokonaismääräksi 15 840 532. Vuoden 1939 luvuksi (luvuksi ennen sotaa) Sanning saa 16,035 miljoonaa yksinkertaisesti ottamalla huomioon noiden virallisten väestönlaskentojen ja arvioiden jälkeen tapahtuneen luonnollisen väestönkasvun. Sanning toteaa, että ennen toista maailmansotaa maailmassa ei ole voinut olla yli 16,035 juutalaista; tuo luku on enimmäismäärä. Neuvostoliitossa oli vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan 3,02 miljoonaa juutalaista, joten vuonna 1939 Neuvostoliiton ulkopuolella oli vajaat 13 miljoonaa juutalaista.

Niissä Euroopan osissa, jotka eivät tulleet Saksan vallan alaisuuteen, oli Sanningin lähteen mukaan 334 433 juutalaista (sodan alkaessa siis ehkä noin puoli miljoonaa, kun luonnollinen kasvu huomioidaan), Saksan myöhemmin valtaamissa Euroopan osissa 5 584 163 juutalaista (sodan alkaessa siis noin 5,8 miljoonaa, kun luonnollinen kasvu huomioidaan) ja Neuvostoliitossa (3,02 miljoonaa) ja Baltian maissa yhteensä 3 273 047 juutalaista, yhteensä Euroopassa (mukana Neuvostoliitto) 9 191 643 juutalaista (vuoden 1932 American Jewish Year Book, s. 251, antaa luvuksi 9,5 miljoonaa; luvussa mukana siis Neuvostoliitto).

Ennen sotaa Euroopasta muutti pois noin miljoona juutalaista, ja sodan ensimmäisenä vuotena (kesään 1940 mennessä) yli kaksi miljoonaa hävisi Neuvostoliittoon Puolasta, Baltiasta ja Romaniasta, joten ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon (kesäkuussa 1941) niillä alueilla, jotka joutuivat Saksan vallan alle, oli vain noin 2,8 miljoonaa juutalaista (5,8 milj. – 1 milj. – 2 milj.).

Ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Neuvostoliitossa oli siis noin 5-5,5 miljoonaa juutalaista (3,02 milj. + 2 milj.). Näistä noin miljoona asui jo valmiiksi sen alueen ulkopuolella, joka tuli Saksan vallan alaisuuteen, toisen miljoonan Neuvostoliitto evakuoi Siperiaan jo keväällä 1940 ja jäljellä olevista 3,5 miljoonasta 80 % (= 2,8 milj.; Sanning s. 94) seurasi vapaaehtoisesti puna-armeijan vetäytymistä. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Saksan vaikutuspiiriin tuli siis lisäksi 0,7 miljoonaa juutalaista, joten maksimissaan Saksan vaikutuspiirissä oli koko sodan aikana vain 3,5 miljoonaa juutalaista (2,8 milj. + 0,7 milj.). Nämä tiedot löytyvät Sanningin kirjasta sivulta 181. Tämäkin osoittaa, ettei kuuden miljoonan juutalaisen ”holokaustia” ole voinut tapahtua.

Kaiken lisäksi sodan jälkeen Saksan vaikutusalueilta Euroopasta (Neuvostoliiton ulkopuolelta) löytyi elossa 2,408 miljoonaa juutalaista (ennen hyökkäystä NL:oon alueellahan oli 2,8 miljoonaa juutalaista), joista 1,548 miljoonaa muutti Euroopan ulkopuolelle sodan lopun ja vuoden 1970 välillä (jäljelle jäi 0,86 miljoonaa juutalaista; Sanning, s. 173-176, 181).

II Paul Rassinierin tutkimus. Toisen tutkimuksen on tehnyt ranskalainen Paul Rassinier (hänen kuolemansa jälkeen koottu kokoomateos ”The Holocaust Story and the Lies of Ulysses”; alun perin kirja ”Das Drama der Juden Europas”). Rassinierin tutkimuksen lähtökohtina ovat a) toisaalta the World Center of Contemporary Jewish Documentation -keskuksen (seuraavassa WCCJD) ja b) toisaalta juutalaisen historioitsija Raul Hilbergin (Hilberg: ”The Destruction of the European Jews”, 1961) esittämät luvut ”holokaustin uhreista”, c) hänen omat laajat maakohtaiset tutkimuksensa maastamuuttajista 1931-1945 (Saksan vaikutuspiiriin tulleilta alueilta ennen sotaa ja sodan aikana) ja d) vuoden 1951 World Almanacin arvio juutalaisten määrästä v. 1939.

WCCJD ilmoittaa (Figaro Littéraire, 4.6.1960; Rassinier s. 302) maakohtaisten lukujensa yhteenvetona, että Saksan vaikutuspiirissä olleilla alueilla (mukana Neuvostoliitto) oli vuonna 1939 8 297 500 juutalaista ja vuonna 1945 (sodan jälkeen) 2 288 100 juutalaista, joten ”uhreja” oli 6 009 400.

Raul Hilberg ilmoittaa kirjansa sivulla 670, että Saksan vaikutuspiirissä olleilla alueilla (mukana Neuvostoliitto) oli vuonna 1939 9 190 000 juutalaista ja vuonna 1945 3 782 500 juutalaista, joten ”uhreja” oli 5 407 500. Ristiriidassa itsensä kanssa Hilberg ilmoittaa kirjansa sivulla 767, että ”uhreja” olikin 5,1 miljoonaa.

Omissa maakohtaisissa tutkimuksissaan Rassinier kuitenkin pystyy jäljittämään näiltä alueilta ainakin (minimimäärä) 4 419 908 juutalaista, jotka olivat elossa ja jotka olivat vuosina 1931-1945 (ennen sotaa ja sodan aikana) muuttaneet muualle.

Vuoden 1951 World Almanac ilmoittaa maailman juutalaisväestön määräksi v. 1939 16 643 120.
Niinpä Rassinier esittää kaksi johtopäätöstä, toisen WCCJD:n lukujen pohjalta, toisen Hilbergin lukujen pohjalta (Rassinier, s. 389-390): Kun WCCJD:n ilmoittamasta 6 009 400 uhrin luvusta vähennetään ne, jotka olivatkin elossa (4 419 908), saadaan ”menetysten” määräksi vain 1 589 492. Ja kun Hilbergin ilmoittamasta 5 407 500 uhrin luvusta vähennetään nuo todellisuudessa elossa olleet, saadaan ”menetysten” määräksi vain 987 592.

Koska World Almanacin mukaan juutalaisia oli maailmassa v. 1939 16 643 120, niin WCCJD:n lukujen pohjalta tehtyjen laskelmien mukaan maailmassa oli juutalaisia sodan jälkeen (1945) 15 053 628 (16 643 120 – 1 589 492) ja vuonna 1962 17 552 208 (kasvu 16 % vuosina 1945-1962). Hilbergin lukujen pohjalta tehtyjen laskelmien mukaan juutalaisia oli vastaavasti sodan jälkeen 15 655 528 (16 643 120 – 987 592) ja vuonna 1962 18 160 412. Nämä laskelmat ovat Rassinierin kirjan sivuilla 398-399. Ei siis tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen ”holokaustia”.

III Basler Nachrichten 13.6.1946. Sveitsiläinen Basler Nachrichten kirjoitti 13.6.1946:

”Yksi asia on jo varma: väite 5-6 miljoonasta uhrista ei ole totta. Juutalaisuhrien lukumäärä saattaa olla 1 ja 1,5 miljoonan välillä, koska enempää ei Hitlerin ja Himmlerin ulottuvilla ollut.”

Basler Nachrichten ihmettelee, että yli vuosi sodan päättymisen jälkeen juutalaisten menetyksistä ei ole julkaistu virallisia lukuja; luvut, jotka on julkaistu, ovat olleet vain yksityisiä ja puolivirallisia arvioita, ja niiden suuruusluokka on ollut 5-6 miljoonaa. Kirjoittaja epäilee, että kyseessä on keskeinen propagandaluku, ja hän esittää epäilylleen perusteetkin.

Hänen mukaansa Neuvostoliiton ulkopuolella olevan Euroopan juutalaisten määrä oli vuonna 1933 noin 5,6 miljoonaa, lähteenä American Jewish Conferencen oma ilmoitus (the New York Times 11.1.1945). Tästä luvusta on vähennettävä ne reilut puoli miljoonaa (todellisuudessa määrä oli suurempi, VL), jotka siirtyivät vetäytyvän puna-armeijan mukana Molotov-Ribbentrop-linjan itäpuolelta kauemmas itään, sekä ne, jotka asuivat Euroopan neutraaleissa maissa (reilut 400 000). Jäljelle jää noin 4,5 miljoonaa juutalaista. Näistäkin 1,5 miljoonaa siirtyi muille mantereille tai Euroopan neutraaleihin maihin, joten jäljelle jäävien juutalaisten määrä pienenee kolmeen miljoonaan. Koska ”englantilais-juutalainen” komitea oli arvioinut Euroopan elossa olevien juutalaisten määräksi 1,56 miljoonaa, ainoastaan vajaat 1,5 miljoonaa juutalaista on voinut kuolla tai joutua kadoksiin.

Holokausti on huijaus, osa 2.

IV World Almanac. Amerikkalainen World Almanac and Book of Facts (WA) on antanut tietoja juutalaisten määristä jo 1800-luvulta lähtien (lähteinä American Jewish Committee [AJC] ja Jewish Statistical Bureau of the Synagogue Council of America ja uskontokuntatilastoissa Bureau of Jewish Social Research New York ja Encyclopedia Britannica’s Book of the Year). 1920- ja 1930-luvuilla maailmassa oli WA:n tilastojen mukaan 15-15,7 miljoonaa juutalaista, ja vasta vuoden 1949 AJC-tilastossa juutalaisten määrässä tapahtuu romahdus. Joka haluaa itse tutkia eri vuosien World Almaniceja, löytää niitä klikkaamalla TÄSTÄ.

Uskontokuntatilastoissa WA 1924 (s. 750) antaa juutalaisten määräksi maailmassa 15,29 miljoonaa, WA 1925 (s. 752) 15,63 miljoonaa, WA 1929 (s. 443) 15,63 miljoonaa, WA 1939 (s. 727) 15,63 miljoonaa, WA 1945 (s. 367) 15,19 miljoonaa, WA 1946 15,75 miljoonaa, WA 1947 15,75 miljoonaa, WA 1948 15,75 miljoonaa, WA 1949 (s. 289) 15,75 miljoonaa, WA 1955 11,63 miljoonaa, WA 1963 12,87 miljoonaa, WA 1983 16,82 miljoonaa ja WA 1988 18,08 miljoonaa. Vuosien 1945-1949 World Almanaceissa juutalaisen uskontokunnan määrissä ei siis tunneta mitään ”holokaustia”, ja vasta myöhemmin juutalaisten määrissä näkyy notkahdus (4,12 miljoonan lasku vuosien 1949 ja 1955 välillä). Uskontokuntatilastoista annetaan hyvin vähän taustatietoja, aina ei edes lähteitä; joskus kuitenkin käy ilmi, että jonkin vuoden WA:n luvut viittaavat edelliseen vuoteen (esim. WA 1955 antaa vuoden 1954 luvut). Luvut vaikuttavat loppupään kohdalta epärealistisilta, sillä nykyisissä länsimaissa väestöt eivät kasva niin hurjasti, että vuoden 1955 väestömäärä 11,63 miljoonaa kasvaisi 8 vuodessa 1,24 miljoonalla, 28 vuodessa 5,19 miljoonalla ja 33 vuodessa 6,45 miljoonalla. Herää epäilys, että luvut ovat tekaistuja.

Uskontokuntia koskevien tilastojen rinnalla WA:t sisältävät AJC:n kokoamia virallisiin väestönlaskentoihin ja virallisiin arvioihin perustuvia tilastoja. Nämä AJC:n tilastot kulkevat suurin piirtein samaa rataa uskontokuntatilastojen kanssa. AJC:n tilastoille on tyypillistä, että ne perustuvat aika ajoin kootuille väestönlaskentatietokannoille. Tällaiset perustietokannat on koottu 1933, 1938 ja 1948, ja niiden väliaikoina tehdään niiden pohjalta ”arvioita” eri vuosien väestömääristä.

Jos katsotaan näitä AJC-tilastoja, niin WA 1940 (s. 519) kertoo maailman juutalaisten määräksi vuonna 1938 15,29 miljoonaa. Lähteeksi WA 1940 ilmoittaa AJC:n kokoamat viimeisimmät tiedot (”compilation from latest available data”), joiden perusteella se on ”arvioinut” juutalaisten määrän maailmassa vuonna 1938. WA 1941 (s. 510) ilmoittaa vuoden 1938 perustietojen pohjalta arvioineensa vuoden 1939 juutalaisten määräksi 15,75 miljoonaa. WA 1945 (s. 494), WA 1946 (s. 488), WA 1947 (s. 219) ja WA 1948 (s. 249) ilmoittavat kaikki samojen tietojen pohjalta arvioineensa vuoden 1939 juutalaisten määräksi 15,69 miljoonaa (tarkemmin 15’688’259). Niissä kaikissa lukee:

“Source: Compilations from latest available data, 1938, – – American Jewish Committee estimated the Jewish population of the world, in 1939, as follows – – World total: 15’688’259.”

Suomeksi:

”Lähde: Koottu viimeisimmistä käytettävissä olevista tiedoista, 1938, – – American Jewish Committee arvioi juutalaisen väestön määrää maailmassa vuonna 1939 seuraavasti – – Kaiken kaikkiaan maailmassa: 15’688’259.”

World Almanacit käyttävät siis AJC-tilastoissaan viimeisintä tietoa. Siitä huolimatta vuosien 1945-1948 AJC-tilastoissa ei – kuten ei uskontokuntatilastoissakaan – tunneta mitään ”holokaustia”; vasta WA 1949:ssä tapahtuu notkahdus.

Vuoden 1939 jälkeisistä väestömääristä nämä World Almanacien AJC-tilastot eivät esitä arvioita ennen vuotta 1949, jolloin (WA 1949, s. 204; eri sivulla siis kuin uskontokuntia koskeva tilasto yllä) yllättäen ilmoitetaan, että vuoden 1948 perustietojen pohjalta AJC on arvioinut vuoden 1939 juutalaisten määräksi 16,64 miljoonaa (liki miljoonan korotus) ja vuoden 1947 juutalaisten määräksi 11,27 miljoonaa (tarkemmin 11’266’600). WA 1949 saa täysin epäluotettavan leiman, kun se sivulla 289 ilmoittaa maailman juutalaisten määräksi 15,75 miljoonaa ja sivulla 204 11,27 miljoonaa. Lisäksi WA 1949 saattaa häpeään kaikki aikaisemmat AJC-arviot maailman juutalaisten määristä (haarukassa 15,3 – 15,75) sotaa edeltäviltä vuosikymmeniltä ja erityisesti vuodelta 1939, kun se mitään perustetta ilmoittamatta nostaa vuoden 1939 väestömäärää yhtäkkiä liki miljoonalla (lukumäärään 16,64 miljoonaa). Ei maailmaan voi yhtäkkiä ilmestyä tyhjästä miljoonaa juutalaista.

Näin, vuonna 1949, neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen, on salamyhkäisillä lukumanipulaatioilla saatu rakennettua kuvio, jossa on saatu ”holokausti” näkyviin (laskua väestömäärissä 8 vuodessa 5,37 miljoonaa). Mitään perusteita näille suurille tilastomuutoksille ei esitetä. WA 1950 (s. 473) antaa sitten juutalaisten määräksi 11,37 miljoonaa, WA 1951 11,30 miljoonaa, WA 1952 11,49 miljoonaa, WA 1956 11,63 miljoonaa, WA 1960 13,0 miljoonaa jne.

Tämä neljän vuoden viivästys vaikuttaa merkilliseltä, kun kuitenkin maapallon tähystyspaikalta, New Yorkista, juutalaiset herkeämättä etsivät ”viimeisintä käytettävissä olevaa tietoa” oman kansa- ja uskontokuntansa kohtalosta. Neljän vuoden paljonpuhuva viivästyminen onkin merkki siitä, ettei mitään holokaustia tapahtunut. Jos holokausti olisi tapahtunut, kaikki WA:t viimeistään WA 1946:sta alkaen olisivat sisältäneet väestötilastoja, joissa juutalaisväestön määrää olisi laskettu kuudella miljoonalla. Yksinkertainen vähennyslasku olisi ollut helppo tehtävä. Asiasta olisi muutenkin puhuttu World Almanaceissa (nythän sodanjälkeiset WA:t WA 1949:ään asti eivät tiedä ”holokaustista” mitään!).

”Viimeisintä tietoa” AJC:lle olisi ollut tarjolla koko ajan ainakin vuodesta 1944 alkaen, mutta AJC (laajemmin sanottuna juutalaiset ylipäätään) ei reagoinut siihen eikä muuttanut väestötilastojaan sen mukaisiksi.

Esimerkiksi 22.12.1944 ja 4.1.1945 Stalinin propagandisti, juutalainen Ilja Ehrenburg, kirjoitti Soviet War News-lehdessä (julkaisijana NL:n Lontoon-suurlähetystö), että saksalaiset ovat tuhonneet kuusi miljoonaa juutalaista. 15.3.1945 samassa lehdessä Ehrenburg kirjoitti vielä:

“The world now knows that Germany has killed six million Jews.”

Suomeksi:

”Maailma tietää nyt, että Saksa on tappanut kuusi miljoonaa juutalaista.”

(lähde: Joachim Hoffmann: Stalin’s War of Extermination, 2001, s. 189-190).

Asia oli siis Ehrenburgin mukaan koko maailman tiedossa, joten vuorenvarmasti se oli juutalaistenkin tiedossa. Kuuden miljoonan vähennys olisi ehtinyt WA 1945:n väestötilastoon tai ainakin WA 1946:n väestötilastoon, mutta väestötilastoja ei päivitetty ”viimeisimmän saatavilla olevan tiedon” mukaisiksi eikä vähennystä tehty.

Lisäksi Nürnbergin kansainvälinen sotilastuomioistuin (IMT; koolla marraskuusta 1945 lokakuuhun 1946) oli hyväksynyt kuuden miljoonan juutalaisen kuoleman tuomioiden pohjaksi (lähde: Hoffmann: Stalin’s War of Extermination, s. 188). Entinen SS-majuri Wilhelm Höttl oli 26.11.1945 antanut IMT:lle valaehtoisen lausunnon (PS-2738), jonka mukaan hän oli kuullut RSHA:n everstiluutnantti Eichmannilta elokuussa 1944, että kuusi miljoonaa juutalaista oli tapettu. Maaliskuussa 1946 brittisyyttäjä oli siteerannut Höttlin lausuntoa Göringin kuulustelun yhteydessä. Tuomiossaan 30.9.1946 IMT oli maininnut Eichmannin antaneen kuuden miljoonan luvun (itse lähdettä, Höttlin lausuntoa, ei tässä yhteydessä mainittu; Raul Hilberg: The Destruction of the European Jews, 2003, s. 1302). Kuuden miljoonan väestönvähennyksestä tuli siis 30.9.1946 oikeuden virallisesti vahvistama totuus. Silti WA 1947 ja WA 1948 eivät muuttaneet väestötilastojaan tämän virallisen ”viimeisimmän tiedon” mukaisiksi.

Kirjassaan ”Nuremberg: The Last Battle” (1996, s. 61-62) historioitsija David Irving kertoo, että Nürnbergin oikeudenkäynnin amerikkalainen pääsyyttäjä Robert Jackson sai jopa jo kesäkuussa 1945 tietoa kuudesta miljoonasta tapetusta juutalaisesta. Tehdessään lähtöä Eurooppaan Jackson kävi 11.6.1945 eräiden FBI:n virkailijoiden luona, ja tässä yhteydessä hän kohtasi erikseen (FBI oli järjestänyt heille huoneen) kolme juutalaista lakimiestä, jotka edustivat voimakkaita juutalaisjärjestöjä ja tahtoivat painostaa Jacksonia toimimaan juutalaisten hyväksi. Jackson tiedusteli heiltä, kuinka suuria juutalaisten tappiot olivat, ja sai vastaukseksi: kuusi miljoonaa. Luku oli kuulemma saatu ekstrapoloimalla vuoden 1929 juutalaisia koskevista väestötiedoista ja niistä, joiden uskottiin nyt olevan elossa. Jos siis voimakkaat juutalaisjärjestöt, joihin myös AJC kuuluu, tiesivät jo kesäkuussa 1945 (sota loppui Euroopassa toukokuussa 1945) kuuden miljoonan juutalaisen kuolleen, väestötilastoihin olisi hyvin ehditty tehdä vastaavat vähennykset World Almanaceihin 1946, 1947 ja 1948, mutta niitä ei tehty.

Jo touko-kesäkuussa 1944 juutalaisilla oli hallussaan tieto kuudesta miljoonasta kuolleesta juutalaisesta. Toukokuussa 1944 (jolloin Unkarin juutalaisia oltiin siirtämässä Auschwitziin) rabbi Dov Weissmandel kirjoitti (lähde: L. Davidowicz: A Holocaust Reader, 1976, s. 327; siteerattuna Thomas Dalton: Debating the Holocaust, 2009, s. 46):

”Tähän mennessä kuusi kertaa miljoonaa Euroopan ja Neuvostoliiton juutalaista on tuhottu.”

Raul Hilberg puolestaan kirjoittaa (emt., s. 1302, alaviite 3), että juutalainen asiamies Joel Brand, jonka Eichmann oli lähettänyt neuvottelemaan liittoutuneiden kanssa, antoi kuuden miljoonan luvun Jewish Agencyn Moshe Shertokille kesäkuussa 1944. Samalla sivulla Hilberg kertoo, että kesäkuussa 1946 World Jewish Congressia edustava Jakob Leszczynski kirjoitti 5,978 miljoonan juutalaisen kuolleen.

Alfred Schickel kirjoittaa artikkelissaan ”Die umstrittenste Zahl der Zeitgeschichte”, että Maailman juutalaiskongressin edustaja Maurice Perlzweig ilmoitti kevätkesällä 1946 kuolleitten juutalaisten määräksi 7 miljoonaa (hän ilmoittaa yksinkertaisesti, että Euroopan 8,5 miljoonasta juutalaisesta vain 1,5 miljoonaa säilyi hengissä).

Miksei AJC vuosikausiin reagoinut WA-tilastoissaan mitenkään tähän vakuuttavaan ja voimaperäiseen ”viimeisimpään tietoon” ja pienentänyt sen perusteella juutalaisten määrää? Syy voi olla vain se, ettei AJC pitänyt sitä totena. Koska AJC ei pitänyt vuosien 1944-1946 tietoja ”kuudesta miljoonasta kuolleesta juutalaisesta” totena, se tiesi Ehrenburgin (ja siten Stalinin), Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen, rabbi Weissmandelin, asiamies Joel Brandin ja World Jewish Congressin edustajien valehtelevan. Siksi ei ollut syytä ryhtyä muuttelemaan väestötilastoja. Vasta vuonna 1949 tuli pakko, kun holokaustihuijausta alettiin väkisin runtata läpi. Vuosien 1945-1948 World Almanacien väestötilastot ovat voimakas todiste ”holokaustia” vastaan.

Holokausti on huijaus, osa 3.

V The New York Times 22.2.1948. Juutalaislehti The New York Times antoi – maailmanlaajoihin tutkimuksiinsa perustuen – 22.2.1948 juutalaisten määräksi maailmassa v. 1947 minimissään 15 miljoonaa ja maksimissaan 18 miljoonaa.

Tämä luku on ristiriidassa AJC:n (WA 1949) vuodelle 1947 antaman luvun 11,27 miljoonaa kanssa ja viittaa siihen, että jälkimmäinen on propagandaluku.

VI Muita lähteitä. National Council of Churches ilmoitti v. 1930, että maailmassa oli juutalaisia 15,6 miljoonaa.

Sodanjulistuksessaan Saksalle v. 1933 juutalaiset ilmoittivat lukumääräkseen maailmassa 14 miljoonaa (Daily Express).

Statistical Handbook of Council of Churches, USA, ilmoitti v. 1951, että tuolloin maailmassa oli 15,3 miljoonaa juutalaista.

Maailman sionistiorganisaatio (ZWO) kertoi Israel Almanachissa 1958-1959, että Israelissa vuonna 1958 olleet 1,8 miljoonaa juutalaista muodostavat kahdeksasosan koko maailman juutalaisten määrästä, joten tämän mukaan maailmassa oli tuolloin 14,4 miljoonaa juutalaista (em. Sanningin kirja, s. 193).

VII Israeli Central Bureau of Statistics. Kirjassaan “Debating the Holocaust”, 2009, Thomas Dalton kuvaa sivuilla 54-58, kuinka Israelin tilastokeskus (Israeli Central Bureau of Statistics) on yrittänyt saada maailman juutalaisten määrää koskevat tilastot soveltumaan “holokaustiin”. Tilastokeskuksen mukaan sodan jälkeen, vuonna 1945, maailmassa oli juutalaisia 11 miljoonaa. Sen jälkeen juutalaisten määrä on kasvanut kohtuullista, tasaista vauhtia: vuonna 1948 11,5 miljoonaa, vuonna 1955 11,8 miljoonaa, vuonna 1970 12,59 miljoonaa, vuonna 1990 12,87 miljoonaa ja vuonna 2008 13,26 miljoonaa. Nämä luvut poikkeavat miljoonatolkulla World Almacien antamista luvuista.

Jotta tilastoihin saataisiin ympättyä ”holokausti”, täytyy luonnollisesti ilmoittaa sotaa edeltänyt juutalaisten määrä kuusi miljoonaa tai ainakin lähes kuusi miljoonaa vuoden 1945 lukua suuremmaksi, siis n. 17 miljoonaksi. Juuri näin Israelin tilastokeskus on tehnyt. Se ilmoittaa vuoden 1939 luvuksi 16,73 miljoonaa.

Olettaa sopii, että ennen vuotta 1939 maailman juutalaisten määrä kasvoi samaan tapaan kohtuullista, tasaista vauhtia kuin sodan jälkeen. Näin ei kuitenkaan Israelin tilastokeskuksen mukaan käynyt, sillä sen mukaan kasvu oli näin hurjaa: vuonna 1882 7,8 miljoonaa, vuonna 1900 10,6 miljoonaa, vuonna 1914 13,5 miljoonaa, vuonna 1922 14,4 miljoonaa ja vuonna 1925 14,8 miljoonaa. Näin voimakas kasvu, n. 1,5% vuodessa, on hyvin epätodennäköistä länsimaissa, ja varsinkin juutalaisten kohdalla, koska heitä heidän omien kuvaustensa mukaan uhkasivat jatkuvasti monenlaiset uhat. Thomas Dalton siteeraa joitakin näitä uhkia, joita juutalaislehti the New York Times (NYT) tuolloin toi esiin: NYT 1889 ilmoittaa kaikkien juutalaisten olevan poliittisessa orjuudessa, NYT 1906 kertoo juutalaisia uhkaavan toistuvat verilöylyt ja järjestelmällinen tuhoaminen, NYT 1911 kertoo juutalaisten olevan taloudellisesti tyhjiin imettyjä, NYT 1920 kertoo juutalaisten olevan keskellä nälän, sairauksien ja kuoleman kauheita olosuhteita, NYT 1932 kertoo juutalaisten olevan keskellä maailmanlaajaa tuhoamissotaa ja NYT 1938 kertoo juutalaisten kuolevan hitaasti nälkään, vailla toivoa.

Miksi sitten Israelin tilastokeskus sijoitti tilastoihinsa tuollaisen hurjan kasvun puoleksi vuosisadaksi? Se oli pakkoraossa: vuoden 1869 the New York Times oli ilmoittanut maailman juutalaisten määräksi 6 miljoonaa, samoin vuoden 1889 the New York Times. Lisäksi World Almanac oli antanut maailman juutalaisten määräksi vuonna 1900 7,2 miljoonaa ja vuonna 1910 8,2 miljoonaa. Tilastokeskuksen oli sovitettava tilastonsa alkupää näihin tietoihin. Oli pakko saada vuoden 1900 7,2 miljoonaa kasvamaan vuonna 1939 17 miljoonaan, jotta ”holokausti” mahtuisi mukaan. Koska mikään väestö ei voi kasvaa 2,4-kertaiseksi 39 vuodessa, oli pakko tinkiä: tilastokeskus ilmoitti vuoden 1882 luvuksi 7,8 miljoonaa, vuoden 1900 luvuksi 10,6 miljoonaa ja vuoden 1914 luvuksi 13,5 miljoonaa, 2-4 miljoonaa suurempia lukuja kuin aikoinaan oli raportoitu. Tämä paljastaa, että Israelin tilastokeskuksen väestötilaston luvut ovat sepitettyjä alusta loppuun. Tämä taas osoittaa, ettei mitään holokaustia tapahtunut, sillä holokausti, joka vaatii todisteekseen väestötilastojen rajun manipuloinnin, ei ole todellinen holokausti.

Tässä on huomattava, että ylipäätään kaikki juutalaisia koskevat väestötilastot ovat enemmän tai vähemmän epäluotettavia, koska jo käsite ”juutalainen” määritellään eri tavoin eri tilastoissa (etnisyyden perusteella, uskonnon perusteella, juutalaisten itsensä keskuudessa jopa sen perusteella, onko joku ”ydinjuutalainen” toiminnassaan ja elämässään). Niinpä on kiinnitettävä huomiota Thomas Daltonin ehdotukseen, että ehkä nuo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun luvut (6 miljoonaa, 6 miljoonaa, 7,2 miljoonaa ja 8,2 miljoonaa) pitävätkin suurin piirtein paikkansa ja kasvavat normaalilla tavalla, ilman mitään ”holokaustia”, tasaisesti vuoden 1945 lukuun 11 miljoonaa ja siitä edelleen nykyiseen noin 13,5 miljoonaan. Joka tapauksessa juutalaisten yritykset ympätä kuuden miljoonan ”holokausti” väestötilastoihin ovat epäonnistuneet surkeasti. Sille, että 1900-luvun alkupuolella esitettiin yleisesti korkeahkoja väestölukuja, Dalton esittää syyksi, että silloin sionismin ja juutalaisten etujärjestöjen esiinmarssi alkoi ja siksi väestölukuja pyrittiin paisuttelemaan mahdollisimman suuriksi (poliittisen painovoiman saamiseksi).

VIII ”Holokaustista selvinneiden” määrä. Israelilainen professori Sergio DellaPergola ilmoitti maailman juutalaisia koskeneessa väestötieteellisessä tutkimuksessaan vuonna 2003, että ”holokaustista selvinneitä” (holocaust survivors) oli elossa vielä 1,092 miljoonaa. Koska keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä oli vuonna 1945 (sodan päättyessä) USA:ssa 66 vuotta, Isossa-Britanniassa 65 vuotta ja Neuvostoliitossa 57 vuotta, juutalaisten kohdalla sen voidaan olettaa olleen näiden puolivälissä, koska heitä oli Neuvostoliitossa, Euroopassa ja Amerikassa, siis noin 61,5 vuotta. Koska kuitenkin sodan jälkeen juutalaiset olivat ”uhrikansana” etuoikeutetussa asemassa, heidän keskimääräiseksi odotettavissa olevaksi eliniäkseen vuonna 1945 voidaan arvioida 63,5 vuotta.

Vuoden 2003 alkuun sodan lopusta oli kulunut 57,5 vuotta, joten vuonna 1945 elossa olleista juutalaisista oli elossa vuonna 2003 (63,5-57,5)/63,5 eli 6/63,5. Koska tuo 6/63,5 oli 1,092 miljoonaa, niin silloin vuonna 1945 elossa olleiden ”holokaustista selvinneiden” määrä on ollut 11,56 miljoonaa. Tällainen ”holokaustista selvinneiden” määrä vuonna 1945 luonnollisesti sulkee pois holokaustin tapahtumisen.

IX Holokaustikorvausten hakijat. Sodan jälkeen Saksalta on hakenut korvauksia sodanaikaisista kärsimyksistä 4,4 miljoonaa ihmistä, joista lähes kaikki juutalaisia. Kuten yllä todettiin, Hitlerin vaikutusalueella oli sodan aikana maksimissaan vain 3,5 miljoonaa juutalaista. Koska suurin piirtein kaikki olivat elossa sodan jälkeen hakemassa korvauksia, holokaustia ei ole voinut tapahtua.

X Punaisen ristin luvut. Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean (Arolsen) 1.1.1993 antaman ilmoituksen mukaan toisen maailmansodan aikana 15 keskitysleirissä (puuttuu Belzec, Chelmno, Sobibor, Treblinka ja ghetot) oli dokumentoituja kuolemia 296 081 (mukana kaikki kuolinsyyt; tärkeimpänä epidemiat), näistä ehkä puolet juutalaisia. Germar Rudolfin mukaan todellinen määrä lienee noin puoli miljoonaa, puolet juutalaisia (Dissecting the Holocaust, s. 212-213). Rudolfin teksti kokonaisuudessaan (ko. kohta lopussa):

http://vho.org/GB/Books/dth/fndstats.html

Alfred Schickel kirjoittaa yllä mainitussa artikkelissaan, että 31.12.1974 mennessä Arolsen olisi vahvistanut Kolmannen valtakunnan KAIKISTA (sekä Saksan että Puolan maaperällä sijainneista) keskitysleireistä yhteensä 351 760 kuolemantapausta (näistä tietenkin vain osa juutalaisia). Ehkä vuoden 1974 jälkeen laskentatapa on muuttunut. Mitä Saksan maaperällä olleisiin keskitysleireihin tulee, niin vuonna 1960 Institut für Zeitgeschichte (englanniksi TÄÄLLÄ) ilmoitti, ettei niissä oltu tapettu ihmisiä kaasulla. Oletettujen ”kaasulla tappamisten” on väitetty tapahtuneen Puolan maaperällä sijainneissa leireissä.

Vuonna 1956 Kansainvälinen Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisen maailmansodan aikana juutalaisia kuoli 300 000 kaikki kuolinsyyt mukaan lukien.

Muita kansoja kuoli toisen maailmansodan aikana paljon enemmän, joten juutalaiset olivat sodan aikana kaikkein turvatuin kansanryhmä. Heillä oli leireissä majoitus, ravinto, työ, terveydenhuolto, turvallisuus, jopa mahdollisuus opiskella ja kouluttautua ammatteihin, kun samaan aikaan saksalaisia miehiä kuoli miljoonittain rintamilla ja saksalaisia naisia ja lapsia noin miljoona laajoissa saksalaisten kaupunkien ilmapommituksissa.

XI Auschwitzin kuolinkirjat. Neuvostoliiton v. 1989 julkistamien Auschwitzin kuolinkirjojen mukaan Auschwitzissa kuoli vuoden 1944 alkuun mennessä (vuosi 1944 ja tammikuu 1945 puuttuvat) n. 69 000 ihmistä kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (sodan aikana yhteensä siis ehkä reilut 100 000), ei 1,1-1,5 miljoonaa kaasutuksiin, kuten nykyisin väitetään (aiemmin väitettiin neljä miljoonaa).

XII Wilhelm Höttl ja hänen ”kuusi miljoonaansa” vaipuvat unholaan. Kuten yllä World Almanac -kohdassa todettiin, luku ”kuusi miljoonaa” tuli viralliseksi Nürnbergin oikeudenkäynnissä Wilhelm Höttlin valaehtoisen lausunnon perusteella. Höttl kuitenkin on ilmoittanut tietävänsä, ettei luku ”kuusi miljoonaa” pidä paikkaansa. Eräässä kirjeessään hän kirjoitti v. 1996 ”kuuden miljoonan luvusta”:

„Dass diese nicht zutreffend ist, weiss ich schon lange.“

Suomeksi:

”Olen tiennyt jo kauan, ettei se pidä paikkaansa.”

http://www.fpp.co.uk/Auschwitz/docs/Hoettl/Kien0496.html

 

Leirien kuolleisuutta pyrittiin vähentämään

Saksan leireissä ja ghetoissa raivosi täiden välityksellä leviävä ja hyvin tappava pilkkukuume, joka niitti satoa niin leirien ja ghettojen asukkien kuin saksalaisten itsensä keskuudessa. Saksa tarvitsi ehdottomasti uhanalaisessa tilanteessaan kaiken mahdollisen juutalaistyövoiman tehtaisiinsa; leirithän olivat työleirejä, idässä lisäksi transitleirejä (juutalaisia siirrettiin itään). Siksi, inhimillisten näkökohtien lisäksi, kuolleisuuden vähentämisestä ja pilkkukuumeen vastaisista toimista tuli äärettömän tärkeitä.

Reichsführer-SS Heinrich Himmler reagoi tietoonsa tulleisiin lukuisiin kuolemiin keskitysleireissä kirjoittamalla 16.12.1942 kiireellisen kirjeen SS:n taloushallinnollisen keskusviraston (WVHA:n) päällikölle Oswald Pohlille:

”On ehdottomasti ryhdyttävä toimenpiteisiin kuolleisuuden vähentämiseksi keskitysleireissä parantamalla ravitsemusta ja, mikäli mahdollista ja tarpeellista, työoloja. Leirien komentajat asetetaan henkilökohtaiseen vastuuseen tästä” (facsimile painettu teoksessa ”Obozy hitlerowskie na ziemiach polskich 1939-1945”. Panstwowe Wydawnictwo Naukowe, Varsova 1979, s. 135-136);

http://www.vho.org/GB/Books/dth/fndWeber.html (kohta 1.4).

Tämän seurauksena Pohlin alainen, keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö (leirien komentajien suora esimies) Richard Glücks, lähetti 28.12.1942 keskitysleirien lääkäreille (ja kopiona tiedoksi leirien komentajille) salaisen direktiivin (ohjekirjeen), jossa todetaan aluksi, että viimeaikaisissa kuljetuksissa eri leireihin 136 000 tulijasta noin 70 000 oli kuollut ja ettei sellaisen kuolleisuuden vallitessa koskaan päästä Reichsführer-SS:n (Himmlerin) vaatimiin leirivahvuuksiin. Kirje jatkuu:

”Leirien lääkäreiden on kaikin käytettävissä olevin keinoin alennettava kuolleisuutta eri leireissä. Paras keskitysleirilääkäri ei ole se, joka uskoo, että hänen täytyy pitää yllä tarpeetonta ankaruutta, vaan se, joka opastamalla ja keskustelemalla pitää eri työtyhmien työkyvyn korkeimmalla mahdollisella tasolla. Keskitysleirien lääkäreiden tulee entistä useammin valvoa vankien ravinnonsaantia ja yhteistyössä hallintoelinten kanssa tehdä parannusehdotuksia leirien komentajille. Nämä eivät kuitenkaan saa jäädä vain paperille, vaan leirien lääkäreiden tulee valvoa niitä säännöllisesti. Lisäksi leirien lääkäreiden on huolehdittava siitä, että työoloja eri työpaikoissa parannetaan mahdollisimman paljon. Sen vuoksi on tarpeellista, että leirien lääkärit tarkastavat työpaikat paikan päällä ja hankkivat tietoa työolosuhteista. Reichsführer SS (so. Himmler) on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti alennettava” (Nürnberg-dokumentti PS-2171, liite 2; NC&A red series, Vol. 4, s. 833-834).

Glücks antoi pontta asialle huomauttamalla keskitysleirien komentajille 20.1.1943:

”Kuten olen jo tähdentänyt, keskitysleirien kuolleisuutta on alennettava kaikin mahdollisin keinoin” (Nürnberg-dokumentti NO-1523; NMT green series, Vol. 5, s. 372-373).

Lokakuun 26. päivänä 1943 suurimpien leirien komentajille antamassaan salaisessa käskyssä Pohl määräsi erityistoimenpiteitä sen varmistamiseksi, että internoitujen terveys ja tuottavuus säilyvät (Bundesarchiv, Koblenz, Bestand SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt. Signatur NS 3/386). Jokaisen komentajan, hän kirjoitti, tuli henkilökohtaisesti huolehtia siitä, että tämä direktiivi tulee hänen leirinsä johtavan hallintoviranomaisen ja leirin ylilääkärin tietoon, joiden tuli antaa kuittaus sen saamisesta. Kopio määräyksestä tuli lähettää Himmlerille.

Pohlin direktiivi alkoi painottamalla leirien tärkeyttä sotaponnisteluissa:

”Kahden viime vuoden aikana tekemämme työn ansiosta keskitysleirit ovat nyt ratkaisevan tärkeä tekijä asetuotannossa. Tyhjästä olemme rakentaneet vertaansa vailla olevat asetehtaat.

”Aikaisempina vuosina, silloisen kasvatuksellisen ja kuntouttavan tarkoitusperän vallitessa, ei ollut tärkeää, tekivätkö vangit tuottavaa työtä. Nyt kuitenkin vankien työtuotanto on tärkeä, ja kaikki komentajien, virkamiesten ja lääkäreiden toimenpiteet tulee suunnata ennen kaikkea vankien terveyden ja tuottavuuden ylläpitämiseen.

[- -]

”Tässä suhteessa seuraavat asiat ovat tärkeitä:

”1. Työntekoon sopiva ja tarkoituksenmukainen ravinto.

”2. Sopiva ja tarkoituksenmukainen vaatetus.

  1. Kaikkien luonnollisten keinojen käyttäminen hyvän terveydentilan ylläpitämiseksi.

”4. Kaiken tarpeettoman ponnistelun välttäminen, ellei tuottavuuden ylläpitäminen suoraan vaadi sellaista.”

Sitten Pohl mainitsi joitakin erikoistoimenpiteitä vankien terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi:

”Keskipäivän lounaan tulee koostua – ei laihasta sopasta, vaan kiinteistä, tukevista ruoista.

”Lisäruoan ottamiseen on kannustettava.

”Ateriointi ja kunnollinen ruoansulatus vaativat lepoa. Sen vuoksi aterioiden aikana tulisi olla riittäviä lepotaukoja. Ei tarpeettomia marsseja. Ruoka tulee tuoda ihmisten luo, ei ihmisiä ruoan luo.

”Lämpimän ruoan lisäksi vaatetusta tarvitaan pitämään keho lämpimänä ja suojaamaan sitä kylmältä. Tämä on erityisen tärkeää niiden vankien kohdalla, jotka työskentelevät ulkona.

”Tulee huolehtia siitä, että yöaikaan saadaan ainakin seitsemän kahdeksan tunnin häiriötön uni.

”Nimenhuudot tulee pitää niin lyhyinä kuin mahdollista.”

Pohl mainitsi myös, että sairaiden vankien tuli sairaaloissa saada erikoisruokavalio heidän terveytensä palauttamiseksi ja että hyvästä työstä ja hyödyllisistä ehdotuksista vankeja tuli palkita bonuksilla.

Vaikka tällaisia toimenpiteitä ei aina toteutettu niin kuin oli määrätty, nämä korkea tason direktiivit eivät jääneet ilman vaikutusta.

Pohl raportoi Himmlerille syyskuussa 1943, että leirien kuukausittainen kuolleisuus oli laskenut kesän ja syksyn 1942 noin kymmenestä prosentista elokuun 1943 noin kolmeen prosenttiin. Hän totesi:

”Kuolleisuuden väheneminen johtuu pääasiassa siitä, että pitkään vaaditut hygieeniset toimenpiteet on nyt suoritettu ainakin suurimmaksi osaksi.”

Himmler kiitti Pohlia tämän työstä ja ilmaisi uskonsa, että tilanne muuttuu vieläkin paremmaksi, kunhan parempi viemäröinti ja paremmat saniteettitilat saadaan rakennettua. (Nürnberg-dokumentti PS-1469).

Saksalaisten keskitysleirisääntöjen mukaan leireihin tulijoille oli pidettävä perusteellinen lääkärintarkastus, ja jos oli syytä, heidät oli asetettava karanteeniin. Sairaat tulijat täytyi tutkia jo saapumispäivänä, ja tarvittaessa heidät oli ohjattava sairaalaan. Lääkäreiden oli valvottava ravinnonsaantia, ja puutteista tuli ilmoittaa leirin komentajalle. Niille, jotka siirrettiin muihin leireihin, oli pidettävä lääkärintarkastus (Rules and Regulations for the Concentration Camps. Anthology. Inhuman medicine, Vol. 1, Part 1. Warsaw: International Auschwitz Committee 1970, s. 149-151; S. Paskuly [toim.]: Death Dealer, s. 216-217).

Leireissä ei tapettu, niissä yritettiin epätoivoisesti ja suurella vaivalla pelastaa juutalaisten ja muiden internoitujen henki. Zyklon B:tä käytettiin vaatteiden puhdistamiseen täistä. Täiden hävittämiseksi tulijat riisuttiin, suihkutettiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa käsiteltiin Zyklon B:llä. Tämä hyönteismyrkky pelasti lukemattomien juutalaisten hengen.

Ruumiskasat, joita Saksan läntisistä leireistä sodan lopussa löytyi, eivät olleet kaasulla surmattuja vaan niitä, jotka sodan kaoottisina viime kuukausina ylikansoitetuissa läntisissä leireissä (itäisten keskitysleirien asukkeja oli evakuoitu puna-armeijan tieltä länteen turvaan) kuolivat kulkutauteihin, nälkään ja lääkkeiden puutteeseen (joiden syntymistä liittoutuneet suuresti edistivät tuhoamalla Saksan infrastruktuurin) ja joiden ruumiita ei ehditty polttaa. Krematorioiden käyttö oli välttämätöntä epidemioiden hillitsemiseksi.

Holokausti on huijaus, osa 5.

Työkyvyttömiä ei tuhottu

On väitetty, että työkyvyttömät tuhottiin saksalaisissa keskitysleireissä. Tämä ei pidä paikkaansa. 26.8.1943 WVHA:n virasto D II:n päällikkö Maurer tiedusteli (Auschwitzin komentaja Hössiltä) sähkeitse Auschwitzissa olevien sellaisten työkykyisten juutalaisten (”etupäässä länsijuutalaisten”; ”vornehmlich Westjuden”) määrää, jotka voidaan siirtää toisiin keskitysleireihin. Auschwitzista hän sai 29.8.1943 vastauksen, että leirin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä ja että nämä olivat jo työtehtävissä eikä heitä voitu siirtää. Maurer tiedusteli sitten 4.9.1943 vielä kirjeitse Hössiltä, mitä loput 21 500 juutalaista tekevät (kirjeen kopio kirjassa Jüdisches Historisches Institut Warschau [toim.]: ”Faschismus-Getto-Massenmord”, 1960, s. 365). Häntä siis ihmetytti työkyvyttömien juutalaisten suuri määrä, ja hän pyysi selvitystä.

Kyseessä ei ollut vain työkykyisten ”länsijuutalaisten” luku, sillä Maurer kirjoittaa kirjeessään, että hänen saamansa tiedon mukaan Auschwitzin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä. Toki jos ”länsijuutalaisia” ei ollut, Maurerille olisi tarjottu muita työkykyisiä juutalaisia, ilmoittihan hän tarvitsevansa ”etupäässä” länsijuutalaisia (jos ei siis länsijuutalaisia niin sitten muita).

SS:n WVHA:n päällikkö Oswald Pohl ilmoitti salaisessa Auschwitzin turvallisuustoimenpiteitä koskevassa raportissaan Heinrich Himmlerille 5.4.1944, että koko Auschwitz-kompleksissa oli 67 000 asukkia, ja näistä 18 000 oli pysyvästi sairaita tai invalideja. Birkenaussa (Auschwitz II:ssa) oli 36 000 asukkia (naisia 21 000, miehiä 15 000), ja näistä ”noin 15 000 on työkyvyttömiä” (Nürnberg-dokumentti NO-021. NMT green series, Vol. 5, s. 384-385).

Auschwitz-Birkenauhun sijoitettiin siis myös sellaisia juutalaisia, jotka eivät kyenneet työhön, ja monet heistä olivat sairaita ja vanhuksia. Tämä oli syy epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen siellä (A. Butz: The Hoax of the Twentieth Century, s. 158 ss.). Työkyvyttömiä – tai ketään muutakaan – ei tuhottu.

Mitä Saksan johdon omat suunnitelmat kertovat?

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

”Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – – Ohjelma, jonka mukaan tulee edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (so. Himmlerin) alaisuudessa toimivien elinten kanssa, on edelleen voimassa – – Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.”

Virasto lainaa sitten ulkoministeri von Ribbentropia:

”Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin (Hitlerin) muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.”

Tämän jälkeen virasto jatkaa:

”Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – – Kuljetukset Puolan kuvernementtiin ovat väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi” (Nürnberg-dokumentti 2586-J).

Juutalaiset pyrittiin siirtämään itään Euroopan ulkopuolelle; heitä ei pyritty tuhoamaan.

On väitetty, että Wannseessa (Berliinissä) 20.1.1942 suunniteltiin juutalaisten ”kansanmurha.” Wannsee-protokolla kuitenkin sanoo:

”Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö (Heydrich) esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

”a) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta.

”b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

”Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta, ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti. [- -]

”Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään.”

Heydrich sanoi edelleen:

”Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi – – evakuoidut juutalaiset viedään ensin asteittain ns. kauttakulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – – Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – – myöskään sodassa (so. ensimmäisessä maailmansodassa) haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.”

Dokumentissa ei puhuta mitään tuhoamisesta.

Wilhelm Stäglichin kirjan der Auschwitz Mythos mukaan pikakirjoittaja Henry Picker merkitsi muistiin Hitlerin yksityisiä keskusteluita (Hitlers Tischgespräche). 27.1.1942 Hitler sanoo:

”Juutalaisten täytyy pakata ja häipyä Euroopasta. Menkööt Venäjälle.”

Edelleen 24.7.1942 hän sanoo:

”Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon.”

Vuosien 1942/43 vaihteen tienoilla Hitler kommentoi liittoutuneiden radiolähetyksiä, joissa väitettiin hänen tuhoavan juutalaisia keskitysleireissä:

”Todella, juutalaisten tulisi olla minulle kiitollisia, koska en vaadi heiltä muuta kuin hieman kovaa työtä” (Irving: Hitler’s War, s. 362).

Eräässä dokumentissa (Himmlerin muistio Hitlerille 25.5.1940; julkaistu VfZ 5 [1957], s. 194) Himmler oli selväsanaisesti hylännyt ”minkään kansan fyysisen tuhoamisen epäsaksalaisena ja mahdottomana” (aus innerer Überzeugung als ungermanisch und unmöglich). Hitler piti tätä lausuntoa ”erittäin hyvänä ja oikeana” (Hitlerin lausunnon Himmler oli merkinnyt omiin muistiinpanoihinsa 28.5.1940).

http://www.ns-archiv.de/krieg/untermenschen/himmler-fremdvolk.php

Kansallissosialistinen Saksa ei pyrkinyt tuhoamaan mitään kansaa tai kansanluokkaa fyysisesti! Sen sijaan juutalainen (eli kommunistinen) Neuvostoliitto tietoisesti pyrki tuhoamaan – tappamaan – kokonaisia kansanluokkia, ja juutalaisuus tappoikin kommunismillaan idässä (Neuvostoliitto, Kiina jne.) noin sata miljoonaa ihmistä tieten tahtoen.

Holokausti on huijaus, osa 6.

Saksan johtajat eivät tienneet ”holokaustista” mitään

Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyinä olleet saksalaiset johtajat ilmoittivat, etteivät he tienneet mistään juutalaisten tuhoamisohjelmasta sodan aikana.

http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Weberb.html

Göring kiivaasti kiisti tienneensä mistään sellaisesta ohjelmasta:

”Ensimmäisen kerran kuulin tällaisista kauheista tuhoamisista vasta täällä Nürnbergissä.”

Saksalaisten politiikkana oli hänen mukaansa ollut karkottaa juutalaiset, ei tappaa heitä, ja hän lisäsi, ettei hänen tietääkseen Hitlerillä ollut mitään tuhoamisohjelmaa. Göringin mukaan tuhoamisväitteet eivät ole tosia.

Jodl, todennäköisesti Hitlerin lähin sotilaallinen neuvonantaja, antoi samanlaisen lausunnon:

”Voin sanoa vain, täysin tietoisena vastuullisuudestani, etten koskaan kuullut – viittauksena tai kirjoitettuna tai puhuttuna sanana – mistään juutalaisten tuhoamisesta – – Ei minulla koskaan ollut mitään yksityistä tietoa mistään juutalaisten tuhoamisesta. Kunniasanalla, niin varmasti kuin tässä istun, kuulin tällaisista asioista ensimmäisen kerran sodan jälkeen.”

Hans Frank, Saksan hallitseman Puolan sodanaikainen kuvernööri, kertoi kuulleensa vain huhupuheita juutalaisten joukkotuhoamisista. Hän kertoi tiedustelleensa huhujen todenperäisyyttä muilta viranomaisilta, myös Hitleriltä, ja sai aina vastaukseksi, etteivät ne olleet totta.

Kaltenbrunner, joka oli täysin tietoinen siitä, että hänet tullaan teloittamaan, vastasi toteamukseen, että todistaja toisensa perään sanoo, että tappamiset kaasukammioissa tapahtuivat hänen käskystään:

”Näyttäkää minulle nuo henkilöt tai jokin noista käskyistä. Se on täysin mahdotonta.”

Myös Albert Speer sanoi, ettei hän ollut tietoinen mistään tuhoamisohjelmasta.

Hans Lammers sanoi Nürnbergin ”Wilhelmstrasse”-oikeudenkäynnissä, että hän on sitä mieltä, ettei mitään ohjelmaa juutalaisten tuhoamiseksi koskaan ollut. Hän ei tiennyt mistään joukkotuhoamisista.

Punaisen Ristin raportit

Syyskuussa 1944 saksalaiset kutsuivat Punaisen Ristin Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin, koska liittoutuneiden propaganda julisti, että saksalaiset tuhoavat leireissä juutalaisia myrkkykaasulla. Punaisen Ristin delegaatio sai täysin vapaasti keskustella juutalaisten ja kenen tahansa kanssa, myös leirin yhteyteen majoitettujen englantilaisten sotavankien ja leirissä työssä käyvien vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden kanssa, joita leirissä oli varsinaisten asukkien ja sotarikollisten lisäksi. Nämä ryhmät työskentelivät toistensa yhteydessä, joten he tiesivät toistensa asioista.

Delegaatit tutkivat leirin huolellisesti, eivätkä he havainneet minkäänlaisia kaasutuspaikkoja. He tiedustelivat kaikilta ryhmiltä, myös siviilityöntekijöiltä ja englantilaisilta, tiesivätkö he mitään ”moderneista suihkuista”, joissa internoituja kaasutettaisiin ryhmissä, kuten propaganda väitti. Ei kukaan, ei yksikään juutalainen, ei yksikään englantilainen, ei yksikään siviilityöntekijä eikä kukaan muukaan tiennyt sellaisista mitään. Delegaatit eivät löytäneet mitään ”kaasukammioita”. Raportissaan he joutuivat toteamaan, ettei Auschwitzissa ole kaasukammioita.

Sodan jälkeen Punainen Risti ja Vatikaani haastattelivat leireillä olleita, eivätkä asukit puhuneet kaasukammioista mitään (Punaisen Ristin dokumentti nro 9925, kesäkuu 1946).

Kolmiosaisessa raportissaan (Geneve, 1947) Punainen Risti toteaa keskitysleireistä: ei ole mitään todisteita kansanmurhasta.

Vuonna 1956 Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisessa maailmansodassa kuoli Euroopassa kaikista syistä (taudit, epidemiat, vanhuus, pommitukset, tappamiset) n. 300 000 juutalaista. Myöhemmin Punainen Risti asetti kuolleille ylärajan: toisessa maailmansodassa ei ole kuollut Euroopassa yli 1-1,5 miljoonaa juutalaista.

Maailman juutalaiset, Vatikaani, Punainen Risti ja saksalaiset eivät tienneet mitään juutalaisten massamurhista, koska sellaisia ei tapahtunut. Saksalla oli olemassaolonsa ollessa uhattuna muutakin tekemistä kuin tuhota juutalaisia ja sitten salailla sitä. Juutalaisten ”joukkomurhat” ovat pelkkää valhepropagandaa.

Thies Christophersen

Saksalainen sotilas Thies Christophersen, joka on kirjoittanut kirjan ”Auschwitz. Truth or Lie” (1973), oli kumiteollisuuteen (Auschwitzissa valmistettiin tekokumia) liittyvän tutkimusryhmän mukana Auschwitzissa koko vuoden 1944. Hän kirjoittaa kirjassaan:

”Olin Auschwitzissa tammikuusta joulukuuhun 1944. Sodan jälkeen kuulin väitteitä juutalaisten joukkomurhista, ja olin hyvin hämmästynyt. Huolimatta kaikista annetuista todistuksista ja median raporteista tiedän, ettei sellaisia kauheuksia koskaan tapahtunut – – Ihmettelin, kuinka nopeasti ihmiset olivat halukkaita hyväksymään ja uskomaan tarinoita näistä joukkokaasutuksista ilman minkäänlaista vastarintaa – – Koko aikana, jonka olin Auschwitzissa, en havainnut mitään, mikä olisi vähäisimmässäkään määrin viitannut mihinkään joukkomurhiin kaasukammioissa.”

Christophersenin vaimo sai vapaasti tulla leiriin, joten siellä ei ollut mitään salattavaa. Myös hänen äitinsä kävi kesällä 1944 leirissä. Muidenkin siviilityöntekijöiden sukulaiset saivat vapaasti tulla leiriin. Asukkeja kohdeltiin hyvin, ja jos oli hyvä käytös, saattoi päästä jopa bordelliin. Kerran viikossa internoiduille järjestettiin elokuvaesityksiä. Myös jumalanpalveluksia järjestettiin, ja internoidut harrastivat teatteria ja esittivät näytelmiä. Kesällä 1944 Christophersen kävi kuuntelemassa tohtori Mengelen pitämää tieteellistä esitelmää (sellaisiakin siis järjestettiin!). Syyskuussa 1944 hän näki, kuinka Punaisen Ristin tutkimusryhmä sai vapaasti tutkia Auschwitz-Birkenaun leirin. Christophersen jopa havaitsi, että monet internoidut rukoilivat Saksan voittoa!

Kerran SS-vartija potkaisi erästä naistyöntekijää, ja Christophersen ryhtyi nuhtelemaan potkaisijaa. Tämä sanoi, että nainen oli sanonut häntä ”natsisiaksi”, mutta vartija oli ensin loukannut naista. Christophersen teki ilmoituksen vartijan käytöksestä, ja tämä lähetettiin rangaistuspataljoonaan Danzigiin. Tämä nosti suuresti Christophersenin suosiota leiriläisten keskuudessa.

Sodan jälkeen Christophersen luki ruotsalaisen Einar Åbergin laskelmia, joissa todetaan, että v. 1938 maailmassa oli 15 688 259 juutalaista (World Almanac of American Jewish Committee) ja vuonna 1948 the New York Timesin mukaan 18,7 miljoonaa. Jos kuusi miljoonaa tuhoutui, niin hän ihmetteli, oliko väkiluvun mahdollista nousta 10 vuodessa 9,7 miljoonasta 18,7 miljoonaan. Siksi hän alkoi tutkia asiaa ja kirjoitti kirjan. Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 hän todistajana kutsui kaasukammioväitteitä ”huijaukseksi.” Christophersen ihmettelee suuresti, miksi saksalaiset uskovat näihin väitettyihin joukkomurhiin.

Wilhelm Stäglich

Wilhelm Stäglich (tuomari; kirjoittanut kirjan Der Auschwitz Mythos, 1979) kuului Auschwitzin lähistölle sijoitettuihin ilmatorjuntajoukkoihin (suojasivat tehtaita, joissa leirin internoidut työskentelivät). Tehtäviensä vuoksi hän joutui vuoden 1944 heinä-syyskuussa käymään leirissä useita kertoja. Hän ei havainnut mitään kaasutuksiin viittaavaa ja sanoo, että leiri oli hyvin hoidettu ja hyvin organisoitu, ja hän näki siellä lukuisia työpajoja. Asukkaita ei kohdeltu huonosti. Stäglich toteaa, että Auschwitzissa tapahtuneeksi väitetystä joukkotuhoamisesta ei ole pienintäkään todistetta. Hän on myös osoittanut lukuisia ”todistuksia” epäluotettaviksi (kuvaa mm. erään korulavastuksen).

Holokausti on huijaus, osa 7

Paul Rassinier

Kirjan ”The Holocaust Story and The Lies of Ulysses” tekijä (kirja on koottu hänen teoksistaan) ranskalainen Paul Rassinier (k. 1967) oli natsien vastustaja, pasifisti, sosialisti ja juutalaisia puolustava historioitsija ja maantieteen opettaja. Hän oli vankina Buchenwaldin keskitysleirissä ja sen sivuleirissä Dorassa lokakuusta 1943 lähtien sodan loppuun. Keskitysleiriin hän joutui vastarintatoimintansa vuoksi.

Kun Rassinier sodan jälkeen kuljetettiin Saksasta Ranskaan, hän oli fyysisesti niin heikko, että hänet täytyi kotiuttaa paareilla. Sodan jälkeen hän ei totuuden rakastajana voinut sietää keskitysleireistä kerrottuja valheita, esim. väitteitä myrkkykaasulla tappamisista, ja siksi hän alkoi tutkia asiaa. Tutkimustensa tuloksen hän tiivistää näin:

”Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.”

Keskitysleirissä ollessaan hän ei koskaan nähnyt mitään ”kaasukammioita”, ja myöhemmin hän tutkimustensa perusteella tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei missään muussakaan keskitysleirissä ollut kaasukammioita.

Ensin Rassinier kirjoitti pienen kirjasen, jossa hän torjui kaasukammiovalheen. Tällöin holokaustitahot alkoivat vainota häntä, koska hän uskalsi (!) vastustaa heidän väitteitään. Hän julkaisi sitten uuden kirjan ja sitten vielä yhden. Lopulta hänen vastustajansa myönsivät v. 1960, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut koskaan kaasukammioita (he sanoivat, että niitä oli ollut vain Puolan maaperällä olleissa leireissä). Mutta jos kaikki todistukset ja tunnustukset Saksan maaperällä olleiden ”kaasukammioiden” suhteen olivat vääriä ja ”kaasukammiorakennukset” kokonaan muuta kuin väitettiin, mikä sitten osoitti Puolan maaperällä olleet ”kaasukammiot” todellisiksi? Hän jatkoi tutkimus- ja julkaisutyötään ja jopa tarjoutui puolustuksen todistajaksi joissakin sotarikosoikeudenkäynneissä. Elämänsä loppupuolella Rassinier kirjoitti kaksi kirjoitusta, joissa hän tuomitsi Auschwitz-oikeudenkäynnin ja Jerusalemissa pidetyn Eichmann-oikeudenkäynnin.

IHR:n (The Institute for Historical Review) johtaja Mark Weber kertoo Rassinierista, että tämä on holokaustirevisionismin veteraani (revisionismi tarkoittaa ”tarkistamista”; holokaustirevisionismi pyrkii siis oikaisemaan ”holokaustia” koskevaa historiankirjoitusta totuudenmukaiseksi):

”On vaikea kuvitella kellään olevan suurempaa moraalista auktoriteettia haastaa holokaustiteoria – – Muut ovat rakentaneet Rassinierin laskemalle perustalle” (Christian News Encyclopedia, s. 2909).

Wilhelm Stäglich kertoo Rassinierista, että omista kokemuksistaan huolimatta tämä historioitsijana hylkäsi sodanjälkeisen keskitysleirikirjallisuuden ”pidäkkeettömän liioittelun”. Rassinier mm. kertoi entisestä keskitysleiritoveristaan pappi Renardista. Renard oli kirjoittanut Buchenwald-kertomuksessaan:

”Näin tuhansien ja taas tuhansien menevän suihkuihin, joista virtasi veden sijasta kaasu.”

Kun Rassinier sitten alkuvuodesta 1947 kertoi tälle, ettei Buchenwaldissa ensinkään ollut kaasukammioita, kuten jokaisen tämän leirin internoidun on täytynyt tietää, Renard vastasi:

”Aivan, mutta tämä on kuvaannollista puhetta, ja koska näitä asioita tapahtui jossakin, ei asialla ole väliä.”

Stäglich toteaa:

”Jos tämä pappismies, jolle totuudenrakkauden olisi tullut olla mitä arvokkain asia, häpeämättömästi kohteli totuutta tuollaisella kevytmielisyydellä ja uskoi, että hän saattoi esittää sellaista, minkä tiesi valheeksi, ”kuvaannollisena puheena” vain siksi, että se vastasi senaikaisia huhuja, niin mitä on ajateltava muista ”kaasutusten” todistajista, joista useimmat eivät yltäneet papin tasolle älykkyyden tai moraalisten edellytysten suhteen?”

Christian News 7.5.1990 kertoo:

”Rassinier paljasti monen ”holokaustista pelastuneen” valheet. Rassinier kirjoittaa: ’Mitä lukuihin tulee, todistajat ovat sanoneet ja kirjoittaneet täysin mahdottomia asioita. Mitä tulee surmaamistapoihin, asia on samoin. Keskitysleirikirjallisuus kokonaisuudessaan on pahantahtoisten juorujen ristiriitainen kokoelma’.”

Pierre Hofstetter lausuu kirjoittamassaan Rassinierin kirjan johdannossa:

”Paul Rassinierin väitteet, ettei natseilla ollut suunnitelmaa suorittaa juutalaisten kansanmurhaa, ettei ollut mitään virallisesti päätettyä ”kaasulla tuhoamista” ja ettei natsien käsissä kuollut kuutta miljoonaa juutalaista, ovat tietenkin harmittaneet ”hovihistorioitsijoita”, tavanneet heidät niin sanoakseni käsi keksipurkissa heidän epärehellisessä tieteellisyydessään, kuten myös koko sionistista valtaryhmää, joka on rakentanut Israelin valtion ”kuuden miljoonan myytin” varaan.”

Sodan jälkeen Paul Rassinier valittiin Ranskan Kansalliskokoukseen, jossa hän heikon terveytensä vuoksi ehti toimia vain vuoden. Vastarintatoimintansa vuoksi hänelle myönnettiin Ranskan korkein kunniamerkki.

 

Josef G. Burg

Juutalainen rabbi Josef G. Burg (= Ginsburg) todisti 81-vuotiaana Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). USA:ssa ilmestyvä Christian News (CN) kertoo 7.5.1990 Burgista ja hänen todistuksestaan seuraavaa (s. 12):

Burg oli romanianjuutalainen Talmudin tutkija. Vuonna 1941 natsit siirsivät hänet ja hänen perheensä juutalaisreservaattiin Ukrainaan. Siellä heidät ja muut juutalaiset jätettiin oman onnensa nojaan, ja monet heistä menehtyivät. Burg toteaa:

”Auschwitzissa ja muissa keskitysleireissä olleilla juutalaisilla oli paremmat oltavat, koska heille annettiin ravinto, asunto ja heistä pidettiin huolta.”

Heti sodan päätyttyä v. 1945 Burg tutki Auschwitzin ja Majdanekin leirit ja etsi erityisesti kaasukammioita, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Burg oli vakuuttunut, että jatkuva holokaustimyytin julistaminen aiheuttaa yhä enenevässä määrin vihaa juutalaisia kohtaan. Hän sanoi:

”Tarkoitukseni on saada aikaan sovinto saksalaisten ja juutalaisten välille. Nykyisinkin on sionisteja, jotka toimivat juutalaisten etuja vastaan, mutta vain harva juutalainen tietää tätä.”

Burg oli päässyt perehtymään asiaan myös seuraamalla Nürnberg-oikeudenkäyntiä.

Todistuksessaan Burg sanoi, että syy siihen, että hän oli tullut todistamaan, oli se, että hän tahtoo osoittaa, että juutalaisten joukossa on sellaisia, jotka eivät katso saksalaisten syyllistyneen mihinkään holokaustiin. Hän sanoi edelleen, ettei ollut olemassa suunnitelmaa eikä määräystä tuhota juutalaisia ja ettei yksikään juutalainen kuollut kaasukammiossa. Hän ilmoitti ehdottomasti kiistävänsä niiden juutalaisten valaehtoiset todistukset, jotka väittävät, että juutalaisia heitettiin palaviin uuneihin elävinä. Hän totesi, että senlaatuiset todistukset olisivat mahdottomia rabbituomioistuinten edessä, mutta normaalissa (pakana-)tuomioistuimessa sellaiset todistukset ovat mahdollisia, koska vala, joka niissä rutiininomaisesti annetaan, ei ensinkään sido juutalaisia. Burg sanoi, että sionistien asenne perustuu Ben Gurionin julistukseen:

”Koko maailma on Israelia vastaan, siksi kaikkien israelilaisten täytyy olla koko maailmaa vastaan.”

Burg oli tutkinut asioita monta vuotta, ja Zündel-oikeudenkäynnissä häneltä kysyttiin:

”Uskotteko, että saksalaiset tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista II maailmansodan aikana?”

Hän vastasi:

”En.”

Sitten häneltä kysyttiin:

”Oliko olemassa suunnitelma likvidoida juutalaiset vain siksi, että natsi-Saksassa oli juutalaisia 1933-1945?”

Hän vastasi jälleen:

”Ei.”

Kysymys:

”Oliko Auschwitzissa, Majdanekissa tai jossakin muussa saksalaisten ”tuhoamisleirissä” kaasukammioita juutalaisten tuhoamiseksi?”

Hän vastasi:

”Ei missään. Saksan hallitsemassa Euroopassa ei ollut tuhoamisleirejä.”

Kysymys:

”Oliko Lodzin ja Varsovan ghettojen tarkoitus tuhota juutalaisia?”

Jälleen hän sanoi:

”Ei.”

Kysymys:

”Miksi ghettojen juutalaiset olivat yhteistyössä natsien kanssa?”

Burg vastasi:

”Koska heidän sielunveljensä sionistit johdattivat heitä; sionistit olivat yhteistyössä natsien kanssa.”

Kysyttäessä juutalaisten menetyksiä sodassa, Burg lainasi juutalaista Center for Contemporary Jewish Documentation -keskusta, joka oli antanut luvuksi 1 485 292 juutalaista.

CN toteaa lopuksi:

”Mainittu sionistien ja natsien välinen yhteistyö näyttää tuottaneen hyviä tuloksia. Natsit olivat kiinnostuneita pääsemään eroon juutalaisista, ja sionistit tarvitsivat juutalaisia maahanmuuttajia Palestiinaan. Yksistään v. 1934 yli 120 000 juutalaista lähti Saksasta mukanaan paljon omaisuutta. Tämä suunnitelma sopi sionisteille, koska nämä juutalaiset menivät Palestiinaan. Mutta suunnitelmia, joiden mukaan juutalaisia siirtyisi muihin maihin, sionistit sabotoivat. Sionisteja ei kiinnostanut yksikään juutalainen, joka ei mennyt Palestiinaan.”

Kommentoidessaan 31.3.1988 Zündel-oikeudenkäyntiä Toronto Star -lehti kertoi Burgista seuraavaa (lehti oli haastatellut häntä): Burgin mukaan toinen maailmansota oli sionistien salajuoni Israelin valtion synnyttämiseksi. Burg ilmoittaa itsensä sionismin vastustajaksi ja sanoo:

”Maailman sionistijohtajat olivat valmiita uhraamaan Euroopan koko juutalaisväestön sionistisen valtion hyväksi. Oli tehtävä kaikki Israelin valtion luomiseksi, ja se oli mahdollista vain maailmansodan avulla. Wall Street (’suuri rahamaailma’) ja suuret juutalaiset pankkiirit rahoittivat sodankäyntiä. Sionistit ovat myös syy siihen, että juutalaisviha kasvaa nykyisin.”

Lehti jatkaa kertomalla, että juutalaisista vanhemmista syntynyt Burg vietti sodan keskitysleirissä, vaikka hänellä oli passi liikkua vapaasti. Burg sanoo:

”Yksittäiset ulkomaiset etniset ryhmät hyökkäsivät juutalaisia vastaan, mutta natsihallinnolla ei ollut mitään organisoitua yritystä tuhota juutalaisia. Saksalaisia on väärin syytetty juutalaisten murhaamisesta.”

Burgin mukaan sionistien uhreja ovat myös juutalaisten suuri enemmistö, eivät ainoastaan palestiinalaiset. Hän kertoo sionistijohtajien ajavan omia päämääriään välittämättä siitä, että synnyttävät antisemitismiä ja jopa sotia.

Lopuksi lehti toteaa, että poliittinen sionismi ja sen edistäjät ovat juutalaisten todellisia vihollisia. Sionistit tuhoavat juutalaisten ihmissuhteet muihin ihmisiin ja vievät myös heidän rahansa.

The Institute for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber kuvaa omassa kirjoituksessaan Burgin todistusta oikeuden edessä näin:

”81-vuotias Joseph Burg todisti kiivaalla äänellä, että holokaustiväite on hirvittävä valhe, kiivaammin kuin kukaan muu” (CN 6.6.1988).

Sionistit hakkauttivat iäkkään Burgin, ja hän joutui olemaan sairaalassa 3 kuukautta.

Hitlerin sihteeri Traudl Junge

Hitlerin sihteeri Traudl Junge on tietenkin tärkeä todistaja. Tämä useita vuosia Hitlerin sihteerinä toiminut nainen muistaa Hitlerin ”ystävällisenä isähahmona”. Hänestä tehty dokumenttifilmi ”Blind Spot: Hitler’s Secretary” esitettiin Berliinin kansainvälisillä filmifestivaaleilla helmikuussa 2002.

Junge kertoo, että hän kuuli Hitlerin ”rikoksista” vasta sodan jälkeen, ja hän ei voinut sanoa muuta kuin että hän on nähtävästi ollut eristettynä natsiterrorista, vaikka oli läheisessä kontaktissa Hitleriin. Hän kertoo, että Hitler ja muut natsijohtajat eivät juuri koskaan maininneet sanaa ”juutalaiset” niissä tapaamisissa, joissa hän oli läsnä.

”Elämä Hitlerin sisäpiirissä oli harmitonta ja ilmapiiri oli rauhallinen – paitsi kaoottisina loppupäivinä.”

Hän kertoo Hitlerin loppuvaiheessa sanoneen: ”Kaikki on ohi”, ja antaneen hänelle viimeisen tahtonsa.

Koko sinä aikana, jonka hän oli Hitlerin palveluksessa, hän ei koskaan kuullut natsijohtajien keskustelevan juutalaisten joukkotuhoamisesta.

”Minulla ei koskaan ollut tunnetta, että hänellä olisi ollut tietoisia rikollisia päämääriä – – Kukaan ei koskaan puhunut tällaisesta aiheesta, ei ainakaan meidän (so. sihteereiden) läsnä ollessamme.”

Keskitysleireistä hän muistaa puhutun vain silloin, kun Himmler kertoi Hitlerille Berghofissa, että ”leirien johto on pätevissä käsissä”.

Holokausti on huijaus, osa 9

Perusteokset

Walter Laqueurin kirja The Terrible Secret kertoo sivulla 169, että ne Auschwitzin internoidut, jotka olivat kärsineet rangaistuksensa, vapautettiin ja palautettiin kotimaihinsa. Jos Auschwitz todella olisi ollut huippusalainen tuhoamisleiri, saksalaiset eivät varmasti olisi vapauttaneet asukkeja, jotka tiesivät, mitä leirissä tapahtui.

Ulsterin yliopiston emeritusprofessori Richard Lynn lausui 5.12.2005 (lähde: Truth at Last, numero 465, huhtikuu 2008):

”Olen tarkistanut Churchillin teoksesta ’The Second World War’, ja asia on todella niin, ettei siinä kertaakaan mainita natsien ’kaasukammioita’, juutalaisten ’kansanmurhaa’ tai ’kuutta miljoonaa’ juutalaista sodan uhria. Tämä on hämmästyttävää. Kuinka tämä on selitettävissä? Eisenhowerin ’Crusade in Europe’ on 559-sivuinen kirja, Churchillin kuusiosaisessa ’Second World War’-teoksessa on yhteensä 4448 sivua, de Gaullen kolmiosaisessa ’Memoirs de guerre’ -teoksessa 2054 sivua. Tässä vuosina 1948-1959 kirjoitetussa tekstimassassa, jossa on yhteensä 7061 sivua (johdanto-osat eivät mukana), ei ole minkäänlaista mainintaa natsien ’kaasukammioista’, juutalaisten ’kansanmurhasta’ tai ’kuudesta miljoonasta’ juutalaisesta sodan uhrista.”

Selitys siihen, ettei näissä kirjoissa puhuta mitään ”kaasukammioista”, ”juutalaisten kansanmurhasta” tai ”kuudesta miljoonasta tuhotusta juutalaisesta”, on tietenkin se, ettei kaasukammioita ollut olemassakaan eikä tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa.

Professori Faurisson

Faurisson kirjoittaa:

”Ei ole koskaan osoitettu, että Hitlerillä olisi ollut rikollisia aikeita. Mitä tämän rikoksen aseeseen tulee, kukaan ei ole nähnyt sitä. Edessämme on erittäin hyvin menestynyt sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista alkaen. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja propaganda ad nauseam (pahoinvointiin asti), mikä on muodostunut joksikin, mitä on kutsuttava ’1900-luvun suurimmaksi huijaukseksi – – Vaikka kaasukammiot virallisten historioitsijoiden mukaan ovat erittäin keskeinen osa keskitysleirisysteemiä, on erittäin hämmästyttävää, ettei keskitysleirejä koskevan kirjallisuuden laajassa luettelossa ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään esitettä eikä yhtäkään artikkelia itse ’kaasukammioista’ – – Yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ei ollut yhtäkään kaasukammiota; tämä on totuus. Sitä, ettei kaasukammioita ollut, täytyy pitää hyvänä uutisena; olisi väärin pimittää tämä totuus tulevaisuudessa” (The Journal of Historical Review, kesä 1980, Faurissonin artikkeli ”The Problem of the Gas Chambers”).

Artikkelinsa lopuksi Faurisson esittää seuraavat tosiasiat:

”Tutkittuaan asiaa 30 vuotta revisionistit ovat päätyneet seuraaviin johtopäätöksiin:

”1. Hitlerillä ei koskaan ollut ”kaasukammioita.”

”2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten ”kansanmurhaa” (tai ”kansanmurhan” yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.

”3. Väitetyt ”kaasukammiot” ja väitetty ”kansanmurha” ovat yksi ja sama valhe.

”4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.

”5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.

”6. Virallisten uutispalveluiden mahtava valta on – toistaiseksi – taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.

”7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat ”natsismin uudelleennousuksi” tai ”historian väärentämiseksi” sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta.”

Toisaalla Faurisson toteaa:

”Voittajat eivät esittäneet Nürnbergin oikeudenkäynnissä eivätkä myöhemmissä samanlaisissa oikeudenkäynneissä yhtäkään todistetta rikollisesta aikeesta tai yhtäkään raporttia rikoksessa käytetystä aseesta tai yhtäkään ruumiinavauskertomusta rikoksen yhdestäkään uhrista. Tässä olemme tekemisissä valtavan mittaluokan rikoksen kanssa; kuitenkaan kukaan ei näytä löytäneen rikollista aietta, asetta tai yhtäkään ruumista. Voittajat tyytyivät vahvistamattomiin tunnustuksiin ja todistuksiin ilman ristikuulustelua asioiden fyysisestä laadusta. – – Vuoden 1945 ja vuoden 1987 välillä, Barbien tapaus mukaan luettuna, yksikään lakimies ei uskaltanut tarttua härkää sarvista. Yksikään heistä ei vaatinut, että syyttäjäpuoli todistaisi kansanmurhan tapahtumisen ja kaasukammioiden olemassaolon” (The Journal of Historical Review, kevät 1989, Faurissonin artikkeli ”My Life as a Revisionist”).

Tässä artikkelissa Faurisson toteaa holokaustitahojen kärsineen haaksirikon, koska näiden on ollut pakko tunnustaa, ettei kukaan ole löytänyt yhtäkään (saksalaisten tai liittoutuneiden) dokumenttia, joka tukisi heidän väitteitään:

”1. Ei ole olemassa määräystä tuhota juutalaisia.

”2. Ei ole suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta.

”3. Ei ole keskusorganisaatiota, joka koordinoisi sellaisen suunnitelman toimeenpanon.

”4. Ei ole budjettia; mitään ei kuitenkaan voida tehdä ilman rahaa tai luottoja.

”5. Ei ole kontrollielintä; kuitenkin sodassa olevassa maassa kaikkea täytyy kontrolloida.

”6. Ei ole asetta, sillä ei ole olemassa asiantuntijatutkimusta rikoksessa käytetystä aseesta, teloituskaasukammiosta tai teloituskaasuautosta.

”7. Ei ole ruumista, sillä kenelläkään ei ole ruumiinavauskertomusta, joka todistaisi, että joku on tapettu myrkkykaasulla.

”8. Ei ole todistusta rikoksen uudelleen lavastamisesta, vaikka Ranskassa murhan selvittämiseen liittyy tavallisesti uudelleenlavastus rikoksen tapahtumapaikalla.

”9. Ei ole todistajaa, joka kykenisi kestämään ristikuulustelun rikoksen varsinaisista materiaalisista näkökohdista, koska Toronton oikeudenkäynnissä, jossa joku ensimmäistä kertaa uskalsi suorittaa sellaisen ristikuulustelun, paras ”todistaja” joutui häpeään.

”10. Ei ole vahvistettua tunnustusta, koska Gersteinin ja Rudolf Hössin tunnustusten, kun niitä lopullisesti on analysoitu, on osoitettu olevan vailla arvoa eikä niitä ole mahdollista puolustaa (ei edes sellainen kuin Raul Hilberg).”

Artikkelissaan Faurisson kertoo myös juutalaisesta Raul Hilbergistä, joka todisti Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985:

”Hilberg saapui oikeudenkäyntiin ilman dokumentteja, ilman muistiinpanoja, luottaen vain maineeseensa. Doug Christien ristikuulustelussa hänet kuuden miljoonan teorioineen paljastettiin huijariksi. Hilbergissä kohtasimme miehen, joka oli saavuttanut maailman huomattavimman historioitsijan maineen omalla tutkimusalallaan tutkimatta kertaakaan 37 vuoteen yhtäkään keskitysleiriä – – Hilberg – – mitätöitiin täydellisesti.”

Holokausti on huijaus, osa 10.

Arthur Butz

Prof. Arthur Butz on kirjoittanut kirjan ”The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun suurin huijaus”). Esitellessään tätä kirjaa (Christian News Encyclopedia, s. 1093) prof. E. L. Hebden Taylor toteaa muun muassa:

”Butz osoittaa, että useimmat niiden todistajien kertomuksista, jotka väittävät nähneensä kaasutuksia, ovat pelkkää mielikuvitusta. Pilkkukuume, jota liittoutuneiden toteuttama Saksan huoltoyhteyksien täydellinen tuhoaminen edisti sodan viime päivinä, aiheutti noin miljoonan juutalaisen kuoleman toisessa maailmansodassa. Mitä tulee Zyklon B:hen, se oli tavallinen hyönteismyrkky, jolla tuhottiin pilkkukuumetta levittäviä täitä. Auschwitzin ”kuolemanhaju” tuli keinokumia valmistavien tehtaiden hydrausprosessista.”

Taylor kertoo sitten eräästä TV-keskustelusta, jossa Butz totesi, ettei yksikään löydetty natsidokumentti viittaa tuhoamispolitiikkaan:

”Ei ole uskottavaa, että niin valtavaa tuhoamisohjelmaa olisi voitu toteuttaa panematta jotakin paperille. Laaja-alaiset toimet tuottavat väistämättä paperia puhtaasti teknisistä syistä, eivätkä toimenpiteet kulje ilman sitä; insinöörit, rakentajat ja muut ammattimiehet tarvitsevat paperidokumentteja töitään varten. Kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista paperidokumentaatiota kaasukammioiden rakentamisesta juutalaisten tuhoamista varten. Mutta krematorioiden suunnittelusta ja rakentamisesta on olemassa runsaasti tällaisia dokumentteja.”

Kun Butzilta kysyttiin, mitä varten krematorioita rakennettiin, hän vastasi:

”Niiden avulla taisteltiin pilkkukuumetta vastaan.”

Fil. tri Austin App kertoo Butzin kirjasta seuraavaa (Christian News Encyclopedia, s. 1096):

”Tunnettu tiedemies, apulaisprofessori Arthur Butz, on suunnannut koneenrakennusta ja tietojenkäsittelyoppia koskevan koulutuksensa sen väitteen tutkimiseen, että Kolmas valtakunta olisi suunnitellut ja toimeenpannut Euroopan juutalaisten joukkomurhan. Tri Butz ei spekuloi eikä luota sekundaarisiin lähteisiin, hän analysoi dokumentteja – – Perusteellisen ja objektiivisen tutkimuksensa lopussa Butz sanoo: ’Euroopan juutalaisia ei tuhottu eikä Saksa yrittänytkään tuhota heitä. Saksa pakkosiirsi tietyn ihmismäärän, ja nämä ihmiset siirrettiin lopulta uudelleen liittoutuneiden ohjelman mukaisesti. Juutalaiset kärsivät sodan aikana siitä, että heitä kuljetettiin itään ja heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, ja ennen kaikkea he kärsivät paljon olosuhteista, jotka liittyivät Saksan tappioon. Ehkä miljoona heistä kuoli. Kaikki Euroopassa kärsivät sodan aikana, etenkin Keski- ja Itä-Euroopan kansat. Eniten kärsivät häviäjät, saksalaiset (ja itävaltalaiset), jotka menettivät 10 miljoonaa rintamilla, liittoutuneiden pommituksissa, sodanjälkeisessä neuvostoterrorissa ja neuvostoliittolaisten toteuttamissa karkotuksissa, joissa heitä karkotettiin kotimaistaan hyvin brutaaleissa olosuhteissa ja kostonhimoisissa miehitystoimissa vuosina 1945-1948.’

”Butz sanoo myös, että hänen arvionsa miljoonasta juutalaisuhrista on todennäköisesti liian korkea ja että se pitää sisällään ne, jotka kuolivat vanhuuteen ja sairauteen, ja ne, jotka laillisesti teloitettiin partisaaneina, kuten myös ne, jotka tuhoutuivat Neuvostoliiton vallan alaisuudessa.

”Saksan keskitysleirit olivat sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin niiden olevan, turvallisuus- ja työleirejä, eivät kuolemanleirejä. Saksalaiset Einsatz-joukot, jotka toimivat itärintaman takana, käsittivät n. 3000 miestä, joiden tehtävänä oli kukistaa partisaanit eikä suinkaan teloittaa juutalaisia vain siksi, että nämä olivat juutalaisia.”

App kertoo Butzin myös osoittaneen, ettei mitään tuhoamisohjelmaa ollut olemassa:

”Prof. A. R. Butzin ’The Hoax of the Twentieth Century’ vakuuttaa jokaisen lukijan siitä, että Kolmas valtakunta ei tuhonnut juutalaisia eikä koskaan suunnitellutkaan sellaista. Kuuden miljoonan taru on sodanaikaista kauhupropagandaa.”

Earl Denny kertoo eräästä Butzin julkisesta esiintymisestä 21.10.1977 (Spotlight 1.5.1978):

”Tri Butz syytti harvinaisessa julkisessa esiintymisessään ihmisten herkkäuskoisuutta siitä, että väite, että ’Hitler tappoi 6 miljoonaa juutalaista’, on saanut laajan yleisen hyväksynnän – – Butzin mukaan Nürnbergin oikeudenkäynti oli laiton; se pantiin toimeen ex post facto-lailla, ja siksi niillä, jotka pitivät oikeudenkäynnin, ei ollut ennalta tunnustettua tuomiovaltaa. Oikeudenkäynnin henkilötodistuksia ei voi pitää luotettavina niissä laittomissa ja hysteerisissä oloissa, joissa oikeudenkäynti käytiin – – todistuksia voitiin pakottaa eri tavoin. Dokumentit olivat liittoutuneiden, Saksan vihollisten, kontrollissa. Vain sellaisia dokumentteja käytettiin, joita syyttäjäpuoli piti ’relevantteina’. Saksalaiset dokumentit eivät puhu mistään tuhoamispolitiikasta. Ne puhuvat ’lopullisesta ratkaisusta’, mutta sillä saksalaiset tarkoittivat juutalaisten karkottamista Euroopasta. Vielä Butz sanoo, että Punaisen Ristin raportit eivät pidä yhtä tuhoamistarinan kanssa. Vatikaanin raportitkaan eivät tue sitä. Juutalaisten päiväkirjoissa tai juutalaisneuvostojen raporteissa ei puhuta mistään tuhoamisohjelmasta. Missä siis on todellinen todiste? Butz sanoo, ettei sellaista ole, ja siksi kyseessä on ’the Hoax of the Twentieth Century’, ’1900-luvun suurin huijaus’.”

The Institute for Historical Review esittelee myös Butzin kirjan ja toteaa, että Butz osoittaa siinä, kuinka sodanjälkeisiä sotarikosoikeudenkäyntejä lavastettiin ja kuinka todisteita tehtiin väärentämällä.

Christian News sanoo 7.5.1990:

”Butzin mukaan ’tuhoaminen’ on propagandahuijaus. Auschwitz-tarina on ’a fabrication constructed of perjury, forgery, distortion of fact and misrepresentation of documents’ (’pelkkä valhe, joka koostuu valapattoudesta, väärennöksistä, tosiasioiden vääristelyistä ja asiakirjojen vääristä tulkinnoista’).”

Ilmakuvaspesialisti John Ball

Germar Rudolf kertoo toimittamassaan kirjassa Dissecting the Holocaust (s. 37):

”Omassa luvussaan ilmakuvien ammattitulkitsija John Clive Ball esittää tärkeimmät ilmakuvat Treblinkasta, Babi Jarista ja Auschwitz-Birkenausta ja osoittaa, ettei väitteitä joukkotuhoamisista näissä paikoissa voida ilmakuvista vahvistaa, vieläpä, että ilmakuvat suurimmaksi osaksi osoittavat ne vääriksi.”

John Clive Ball toteaa itse:

”Tähän mennessä yksikään ilmakuva ei vahvista väitettyä juutalaisten joukkomurhaa missään Saksan miehittämän Euroopan kolkassa toisen maailmansodan aikana. Lisäksi ilmakuva-analyysi osoittaa vääräksi väitteen, että ”natsit” olisivat tahtoneet pitää tapahtumat väitetyissä tuhoamisleireissä salassa. Monissa tapauksissa ilmakuvat osoittavat selvästi, että joitakin tapahtumia, joista silminnäkijät ovat todistaneet, sellaisia kuin Unkarin juutalaisten hävitystä tai Babi Jarin massateloituksia, ei todellisuudessa lainkaan tapahtunut” (sama teos, s. 282).

Germar Rudolf

Germar Rudolf kirjoittaa:

”Niiden rakennusten tutkimus, joita on väitetty käytetyn massakaasutuksiin, on osoittanut, ettei Auschwitzin väitetyissä ”pääkaasukammioissa” – pääleirin krematorion ruumishuoneessa ja krematorioiden II ja III ruumishuoneissa – ole havaittavissa, mistä tai millä myrkkykaasua olisi tuotu sisään. Reiät, jotka nykyisin katossa näkyvät, on lisätty sinne sodan jälkeen. Jos tätä havaintoa ei kumota, tämä yksin tekee massakaasutukset täysin mahdottomiksi.”

William B. Lindsey

Tohtori William B. Lindsey, joka on toiminut 33 vuotta tutkijakemistinä Dupont-yhtiössä, todisti vuoden 1985 Zündel-oikeudenkäynnissä, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Tutkittuaan huolellisesti paikan päällä Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin ”kaasukammiot” hän ilmoitti:

”Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei ketään tapettu tieten tahtoen tai tarkoituksellisesti Zyklon B:llä tällä tavalla. Pidän sitä täysin mahdottomana” (The Globe and Mail, 12.2.1985, s. M3).

Burg & Rassinier & Butz & Faurisson

Juutalainen Joseph Burg sanoo, että holokausti on ”hirvittävä valhe.” Paul Rassinier sanoo: ”Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus.” Arthur Butz sanoo, että holokausti on ”1900-luvun suurin huijaus.” Prof. Robert Faurisson sanoo, että holokausti on ”historiallinen valhe.”

Holokausti on huijaus, osa 11.

Zyklon B:stä ja ”kaasukammioista”

Zyklon B:ssä oleva syaanivety tarttuu kosteisiin pintoihin, esim. ihoon, joten sitä ei voi nopeasti tuulettaa ulos, on odotettava riittävä aika. Tämä aika on valmistajan ilmoituksen mukaan 10 – 20 tuntia sellaisessa huoneessa, jossa ei ole tuuletusta; vasta sitten kaasua sisältäneeseen paikkaan voi ylipäätään mennä kaasunaamariin varustautuneena. Tällöinkin on käytettävä erikoisfiltteriä. Huoneisiin, joissa on riittävä tuuletus, voi mennä 1,5 – 2 tunnin kuluttua tuuletuksen aloittamisesta kaasunaamariin varustautuneena, ilman kaasunaamaria 3 – 4 tunnin kuluttua.

Kidutettu Rudolf Höss (Auschwitzin komentaja; ei tule sotkea Rudolf Hessiin) kertoo kidutuksella saadussa ”tunnustuksessaan”, että jo puolen tunnin kuluttua Zyklon B:n sisään toimittamisesta uhreja mentiin hakemaan pois mm. tupakoiden ja syöden, siis ilman kaasunaamaria. Näin hän yritti viestittää, että häntä on kidutettu. Tupakkahan olisi sytyttänyt tulenaran kaasun ainakin syaanivetyä yhä vapauttavien granuloiden lähellä, jossa pitoisuudet ovat korkeat, ja muutenkin kaikki olisivat kuolleet tappavaan kaasuun.

On väitetty, että Zyklon B -granuloita pudotettiin alas katon rei’istä ja että ne vapauttivat heti syaanivedyn kaasuna. Kuitenkaan sidosainegranuloihin imeytetty syaanivety ei kokonaan muutu heti kaasuksi tullessaan ilman kanssa kosketuksiin. Kaasuuntuminen granuloista tapahtuu vähitellen tuntien mittaan. Katoissa ei myöskään ollut reikiä; sellaista on esim. Birkenaussa yritetty tökerösti väsätä sodan jälkeen Krema II:n kattoon, mutta räjäyttämisen (tapahtui sodan lopussa) voimasta alas romahtaneen katon murtumalinjat osoittavat, että reikää ei räjäytyshetkellä ollut: murtumalinjat olisivat tietenkin kulkeneet heikon lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje! Sodanaikaisissa ilmakuvissa ei näy reikiä ”kaasukammioiden” katoissa.

Väitetyissä kaasukammioissa ei ollut edes riittävää tuuletusta. Auschwitzin ”kaasukammioissa” I – III (= Auschwitz I eli kantaleiri + Birkenau II + III) oli vain ruumishuoneen tarpeisiin riittävä ventilaatio, ”kaasukammioissa” IV – V (= Birkenau IV + V) ei ollut ventilaatiota lainkaan. ”Kaasukammiot” I – III olivatkin piirustusten mukaan tavallisia ruumishuoneita. Auschwitz I:n ”kaasukammion” katossa on tuuletuspiippu, joka on asennettu v. 1944, kun rakennus muutettiin pommisuojaksi (katon neljä aukkoa on tehty vasta sodan jälkeen). Mekaaninen tuuletus meni polttouunien kaasujen poistohormiin, jolloin savupiipun kautta leviävä myrkky olisi aiheuttanut vakavan vaaran ympäristölle (vieressä olivat SS-sairaala ja leirin Gestapon tilat) ja syaanivedyn joutuessa kosketukseen tulikuumien polttouunikaasujen kanssa olisi ollut olemassa todellinen räjähdysvaara. Lisäksi, jos uunit olivat pois käytöstä, olisi ollut vaara, että syaanivety leviää koko rakennukseen.

”Kaasukammioissa” ei ollut tarvittavaa tiivistystä. Myös yhteisen viemäriverkon kautta kaasua olisi levinnyt kaikkialle leiriin. Seinärakenteet olivat tiilimuurausta, joka imee itseensä myrkkyä, ja ”kaasukammioon” olisi ollut vaarallista mennä viikkojen ajan. Ei ollut myöskään lämmitystä kosteuden ja sen edistämän adsorption estämiseksi (poikkeuksena tietysti Auschwitz I, jonka ”kaasukammio” sijaitsi heti uunien vieressä; myös Kremoissa IV ja V oli jonkinlainen hiililämmitys), ei mekanismia kaasun levittämiseksi eikä räjähdyssuojattua valaistusta. Auschwitz I:n ”kammion” yksi ovi oli heiluriovi, jota ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi, ja paniikissa olleet ihmiset olisivat päässeet sitä kautta helposti ulos. Auschwitz-Birkenaun Kremojen II ja III ”kaasukammioiden” ovet olivat kaksoisovia, joita niitäkään ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi eivätkä ne olisi voineet pidätellä paniikissa olevia ihmisiä.

Majdanekissa uuden krematoriorakennuksen väitetty kaasukammio sijaitsi muiden huoneiden keskellä, sen seinässä on iso aukko, jota ei voitu mitenkään sulkea, eikä huoneessa ollut mitään tuuletusta. Jos siinä olisi käytetty Zyklon B:tä, kaikki rakennuksessa olleet olisivat kuolleet. Majdanekin toisessa väitetyssä kaasukammiossa oli ikkuna, jonka kautta ihmiset olisivat päässeet karkuun; lisäksi toinen ovi aukeni sisäänpäin ja se voitiin avata sisältä! Leuchter toteaa tutkimuksessaan, ettei yksikään Majdanekin väitetyistä kaasukammioista ole voinut olla teloituskaasukammio.

Tutkiessaan näitä ”kaasukammioita” Leuchter otti kemiallisia näytteitä niiden seinämistä ja kontrollinäytteen vaatteiden desinfioimiseen (vaatteista tuhottiin täit Zyklon B:llä) käytetystä pienestä Zyklon B-kammiosta. Laboratoriotutkimusten mukaan tämän täidentuhoamiskammion eli desinfiointikammion seinämissä oli paljon syanidijäämiä (ovat pysyviä yhdisteitä), mutta ”kaasukammioiden” seinämissä ei lainkaan! Väitetyt kaasukammiot eivät siis ole voineet olla kaasukammioita. Niissä ei ole ensinkään käytetty Zyklon B:tä.

Myöskään hiilimonoksidia tai muuta tappavaa kaasua ei Leuchterin mukaan ko. ”kaasukammioissa” ole voitu käyttää. Hän toteaa:

”Väite, että näissä huoneissa olisi voitu suorittaa kaasuteloituksia, on naurettava.”

Loppulausunnossaan Leuchter toteaa, ettei Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa ole koskaan ollut teloituskaasukammioita. Pressacia vastaan kirjoittamansa artikkelin lopussa Fred Leuchter toteaa:

”(Auschwitz-Birkenaun) Kremat I, II, III, IV ja V eivät olleet rakennuksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, eikä niissä ollut sellaiseen toimintaan tarkoitettuja tiloja.”

Myöhemmin Germar Rudolf (the Rudolf Report) on vahvistanut Leuchterin tulokset. Myös erään suuren yhtymän pääkemisti W. B. Lindsey on tutkinut näitä keskitysleirejä, ja hän on todennut, ettei kukaan ole voinut tappaa siellä Zyklon B:llä ketään väitetyllä tavalla. Kaasukammiot ovat siis puhdas valhe.

Fred Leuchterin pätevyydestä

Koska Fred Leuchterin tutkimukset romuttavat kokonaan koko Auschwitz-myytin, holokaustitahot ovat ryhtyneet voimakkaaseen mustamaalaamiskampanjaan häntä vastaan. Ennen kaikkea hänen pätevyyttään on arvosteltu. Sen vuoksi – asian tärkeys huomioiden – on syytä perehtyä tähän tarkemmin.

Fred Leuchter on suorittanut Bostonin yliopistossa historiassa Bachelor of Arts –oppiarvon vuonna 1964, ja tämä vastaa suurin piirtein Suomen hum. kand. –tutkintoa. Kun Leuchterilta Zündel-oikeudenkäynnissä kysyttiin, kuka oli päättänyt, että hän on insinööri, hän vastasi, että a) Massachusettsin osavaltio, kun se myönsi hänelle lääketieteellisen tutkimuslisenssin insinöörintyötä varten mainittujen laitteiden parissa, b) The Department of Drug Enforcement (Lääkevalvontaosasto), kun se myönsi hänelle lääketieteellisen tutkimuslisenssin, ja c) USA:n merivoimat kaikessa siinä työssä, jonka hän on tehnyt heille navigaatiolaitteiden parissa.

Bostonin opintojen jälkeen Leuchter suoritti jatko-opintoja tähtisuunnistusmekaniikassa Cambridgessä Massachusettsissa sijaitsevassa Harvard-Smithsonian astrofysikaalisessa observatoriossa.

Se, mitä Leuchter ei ole, on ”laillistettu” insinööri, ja tällä tarkoitetaan USA:ssa insinöörin laillistusta yleiseen turvallisuuteen liittyvissä asioissa (talonrakennus sekä ohjeiden noudattamisen valvonta), ja sen myöntää osavaltion insinöörivirasto kolmen laillistetun insinöörin suosituksesta. Insinöörinä voi siis olla ilman tuollaista laillistusta, jos ei toimi noissa parissa tehtävässä. Leuchterin itsensä mukaan (JHR 4/1992) Massachusettsissa on 50 000 insinööriä, näistä vain 5 000 on hankkinut mainitun laillistuksen.

Zündel-oikeudenkäynnissä tuomari Ron Thomas nimenomaan totesi, että Fred Leuchter on insinööri hallitsemallaan suppealla erityisosaamisen alueella, ja siksi Leuchter sai todistaa siitä työstä, jonka hän Auschwitz-Birkenaun ja Majdanekin leireissä oli tehnyt raporttiaan varten. Hänellä oli tuomarin valtuutus antaa todistus siitä, olivatko ko. leirien kaasukammioiksi väitetyt tilat soveliaita kaasukammioiksi. Sen sijaan kemisti tai toksikologi Leuchter ei ole, ja siksi hänelle ei annettu lupaa antaa lausuntoa ottamiensa näytteiden analyysituloksista. Myöskään krematorioista hänelle ei annettu lupaa antaa todistusta.

Oikeuden päätöksellä Leuchter siis on insinööri. Puolustus esitteli Leuchterin kaasukammioteknologian asiantuntijana, ja oikeus katsoi hänet päteväksi asiantuntijaksi teloituskaasukammioiden suunnittelussa, rakentamisessa, käyttämisessä ja huollossa.

Leuchter todisti, että hän on Etelä-Carolinan ja Missourin osavaltioiden konsultti asioissa, jotka koskevat kuolemaan tuomittujen vankien teloittamiseen käytettäviä kaasukammioita. Parhaillaan hän kertoi olevansa toimittamassa Missourille uutta kaasukammiota; entisestä on mukana pelkät terässeinät. Hän kertoi suunnitelleensa Delawaren osavaltion hirsipuun (Barbara Kulaszka: ’Did Six Million Really Die?’). Robert Lenskin kirjan ’Der Holocaust vor Gericht’ mukaan Leuchter on suunnitellut ja rakentanut New Jerseyn osavaltiolle laitteiston, jolla teloitettaville voidaan antaa kuolettavia injektiota, ja The Journal of Historical Review 2/1998 (Mark Weber) kertoo, että tämä laitteisto on ollut käytössä viidessä osavaltiossa.

Lääketieteellistä tutkimuslisenssiään, joka antoi hänelle oikeuden hankkia työssään tarvitsemiaan lääkkeitä, Leuchter kertoi käyttäneensä mm. suunnitellessaan ja rakentaessaan täsmällistä laitteistoa, jolla voidaan antaa kuolettavat injektiot niin, että samalla huomioidaan teloitettavan verenkiertojärjestelmän tila. Lisenssi tarvittiin, koska USA:ssa kaikkeen, millä on tekemistä laskimoihin annettavien injektioiden kanssa, vaaditaan lisenssi. Leuchter itse ei ole suorittanut yhtäkään vangin teloitusta.

Oikeudessa Missourin osavaltion vankilanjohtaja Bill Armontrout todisti, että USA:ssa oli vain yksi henkilö, jolla on asiantuntemus kaasukammioiden rakentamiseen ja toimintaan liittyvissä asioissa, ja hän oli Fred Leuchter. Armontrout totesi Leuchterin insinööriksi. Puolustusasianajaja Christien mukaan Leuchter on ainoa henkilö, jota amerikkalaiset viranomaiset konsultoivat syaanivetyteloituksiin liittyvissä asioissa (Zyklon B:ssä oleva myrkkykaasu oli juuri syaanivetyä).

Leuchterin ansiolista on vaikuttava. Em. meriittien lisäksi hän on kehittänyt sähkötuoleille koestusmenetelmän. Hän on luonut kokonaan uusia sähköisiä ratkaisuja teloituslaitteistoihin. Parhaillaan hän rakensi pulssinseurantalaitteistoa. IHR:n johtaja Mark Weberin artikkelissa (JHR 4/1992-93) todetaan, että Leuchter on USA:n etevin asiantuntija kaasuteloituksiin liittyvissä asioissa ja kaasukammioteknologiassa. Edelleen hänen kerrotaan vuodesta 1965 lähtien toimineen insinöörinä seuraavilla alueilla: elektroniikka, optiikka, mekaniikka, navigaatio ja maanmittaus. Patentteja Leuchterilla on optiikassa, navigaatiossa, koodauksessa, geodeettisessa mittauksessa ja maanmittauslaitteistoissa sekä sähköisten instrumenttien koodauskielessä.

Vuosina 1965-1970 Leuchter toimi erään firman teknisenä johtajana ja erikoistui ilmavalvontalaitteisiin, optoelektronisiin valvontalaitteisiin ja valokuvausvalvontaan. Hän suunnitteli helikoptereihin matalalentoon tarkoitetun väri- ja perspektiivikartanlukulaitteiston, josta on tullut standardi.

Vuonna 1970 Leuchter perusti itsenäisen konsulttifirman. Tällöin hän suunnitteli ja rakensi ensimmäisen elektronisen sekstantin ja myös toimitti sellaisen USA:n merivoimille. Hän myös kehitti optisen rummun avulla toimivan sektorikoodaajan maanmittaukseen. Hän on ollut myös mukana suunnittelemassa systeemiä, jonka avulla ohjukset suunnistavat itse tähtihavaintolaitteiston avulla. Hän on kehittänyt myös puhelinvaroittimen. Leuchter on saanut koulutuksen myös ilmakuvatulkintaan.

Vuosina 1978 – 1992 Leuchter toimi konsulttina rikollisten teloittamiseen liittyvissä asioissa ja toimitti injektiolaitteistoja, elektronisia laitteistoja, kaasuteloituslaitteistoja ja hirttolaitteistoja.

Vuonna 1987 Leuchter perusti konsulttiyhtiön nimeltä Fred A. Leuchter Associates. Hän on esiintynyt oikeudenkäynneissä insinöörikonsulttina ja antanut asiantuntijalausuntoja USA:ssa ja Kanadassa. Julkisesti Leuchterin asiantuntijuus on vahvistettu mm. seuraavissa tiedotusvälineissä: The Atlantic Monthly 2/1990; Insight 2.7.1990; ABC-News 10.5.1990; The New York Times 13.10.1990.

Leuchter nimenomaan siis on teloituslaitteistojen asiantuntija, ja tämä on tunnustettu julkisesti ja virallisesti. Kukaan ei olisi ollut pätevämpi suorittamaan sitä tutkimusta, jonka Leuchter Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa suoritti vuonna 1988. Kiireen vuoksi (Leuchterilla oli vain kaksi viikkoa aikaa laatia raportti!) Leuchterin raporttiin tuli joitakin virheitä, mutta tutkimuksen ytimeen, siihen, että kemialliset näytteet todistavat, etteivät väitetyt kaasukammiot olleet mitään kaasukammioita ja ettei ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita ollut olemassakaan, ne eivät vaikuta mitään. Virheet on korjattu kirjassa Fred A. Leuchter – Robert Faurisson – Germar Rudolf: The Leuchter Reports (mukana kolme muutakin Leuchterin raporttia) niin, että alkuperäinen teksti on säilytetty ja viitteissä on oikaistu havaitut virheet.

Tämä maailman ehkä pätevin myrkkykaasuteloitusten asiantuntija on todennut valan antaneena: väitettyjä joukkomurhakaasukammioita ei ole koskaan käytetty eikä ole voitu käyttää ihmisten surmaamiseen. JHR 4/1992-1993 sisältää Leuchterin puheen, ja siinä hän sanoo:

”Ei ollut mitään kaasukammioita!”

Vielä lähtiessään tutkimaan Auschwitz-Birkenauta ja Majdanekia Leuchter uskoi löytävänsä todisteita kaasukammioista (hän todella uskoi niiden olemassaoloon!) mutta hämmästyksekseen ei löytänyt sellaisia. Zündelille, jolle hän tutkimuksensa teki, hän ilmoitti, että jos hän löytää todisteita kaasukammioista, hän tuo sen julki lausunnossaan.

Leuchterin raportin tulokset on myöhemmin vahvistettu: Puolan Krakovan työryhmä sai samat tulokset salaiseksi aiotussa tutkimuksessaan syyskuussa 1990 (IHR sai sen kuitenkin käsiinsä ja julkaisi sen JHR:n kesänumerossa 1991). Myös Walter Lüftl ja Germar Rudolf (The Rudolf Report) ovat vahvistaneet Leuchterin tutkimustulokset.

Leuchterin raportin julkistamisen jälkeen juutalaiset ovat tuhonneet Leuchterin uran ja maineen. Media on parjannut häntä. Asiakkaita on liehittelyllä tai uhkailuilla karkotettu pois. Leuchteria ja hänen perhettään on uhkailtu toistuvasti. Vankilanjohtajia on uhkailemalla vaadittu luopumaan yhteistyöstä hänen kanssaan, ja tässä on onnistuttu: Illinois esti sopimuksen loppuun viemisen (siksi siellä jouduttiin käyttämään puutteellista laitteistoa), Alabama ei ostanutkaan uutta sähkötuolia ja Delaware teki sopimusrikkomuksen. Lainsäädännöllisin keinoin on yritetty estää Leuchteria toimimasta ammatissaan, ja jos hän toimii, häntä on uhattu rikossyytteillä. Hänet jopa pidätettiin laittomasti Englannissa v. 1991 ja karkotettiin sieltä pois.

Holokausti on huijaus, osa 12.

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, koska se sisältää liian vähän hiilimonoksidia (häkää). Belzecissä, Sobiborissa, Treblinkassa ja Chelmnossa, joissa dieselpakokaasua on sanottu käytetyn, ei niin ollen ole suoritettu joukkomurhia eivätkä ne ole olleet tuhoamisleirejä.

Kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 – 469)

http://www.nazigassings.com/dieselgaschambera.html

insinööri Friedrich Paul Berg on käsitellyt dieselpakokaasun sopivuutta joukkomurhien suorittamiseen. Hän toteaa, että dieselpakokaasussa on niin vähän häkäkaasua (CO:ta), että sillä on äärimmäisen vaikeaa tappaa ihmisiä. Dieselkaasutukset ovat teknisesti absurdeja: teknisesti olisi juuri ja juuri mahdollista tappaa sillä tavalla ihmisiä, mutta toimet, joita tarvitaan dieselpakokaasun tekemiseksi myrkylliseksi, ovat absurdeja ja epätodennäköisiä (saksalaisilla oli käytössä puukaasutekniikka esim. autoissa, ja puukaasusta he olisivat saaneet häkää helposti vaikka kuinka paljon).

Kirjoituksensa alussa Berg sanoo, etteivät kansallissosialistit tappaneet ketään kaasulla. Sodan jälkeen suoritetuissa tuhansissa ruumiinavauksissa ei löytynyt ainuttakaan ”kaasutusuhria.” Holokaustitahot kuitenkin väittävät, että lähes kaksi kolmasosaa ”holokaustin” miljoonista kaasutetuista tapettiin dieselmoottoreiden pakokaasun sisältämällä häkäkaasulla!

Dieselpakokaasu on yleisesti ottaen vaaratonta. Dieseleitä käytetään jopa maan alla kaivoksissa. Ensimmäisenä dieseleitä käytti maan alla hiilikaivoksissa juuri Saksa! Ja jo vuodesta 1928 lähtien! Saksalaiset siis tunsivat dieselpakokaasun vaarattomuuden jo yli kymmenen vuotta ennen väitettyjä kaasukammioita. On täysin naurettavaa väittää, että saksalaiset olisivat käyttäneet dieselmoottoreita tuottamaan hiilimonoksidia. Britanniassa dieselit otettiin kaivoksissa käyttöön v. 1939 ja USA:ssa 1970-luvulla (viivästyksellä poliittisia syitä).

Dieselmoottoreiden turvallisuutta on seurattu tarkasti. Britit esittivät raportin 35-vuotisesta kokemuksestaan dieselmoottoreista v. 1974 (S. Gilbert, British National Coal Board, julkaisussa The Mining Engineer, kesäkuu 1974, s. 403). Gilbert kirjoittaa:

”Kaikkiin turvallisuusraportteihin kohdistunut tutkimus on paljastanut, ettei yksikään ihminen ole kärsinyt mistään haitallisista vaikutuksista ohimenevästi tai pysyvästi hengitettyään dieselmoottorein varustettujen ajoneuvojen pakokaasuja.”

Amerikkalainen Dennis S. Lachtman (johtaja, Health Engineering for the EIMCO Mining Machinery Company) esittää yhteenvedon yli 20 tutkimuksesta, joissa on tutkittu dieselpakokaasun vaikutusta ihmisiin, ja toteaa, ettei dieselpakokaasulle altistuminen ole tuottanut mitään merkittäviä uhkia terveydelle. Lisäksi 22 kaivosta ja 5000 kaivosmiestä koskenut tutkimus osoitti, ettei dieselpakokaasulla ole haitallisia vaikutuksia (Mining Congress Journal, tammikuu 1981, s. 40). Dieselpakokaasu ei ole aiheuttanut yhtäkään vahinkoa.

Holokausti on huijaus, osa 13.

Einsatz-joukot

Einsatz-joukkojen on väitetty murhanneen juutalaisia idässä Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla. Kuitenkaan nämä joukot eivät olleet mitään murharyhmiä; niiden tehtävä oli kokonaan toinen.

Einsatz-joukot (”Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD”; ”Turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun toimintajoukot”) luotiin virallisesti varmistamaan turvallisuus vallatuilla alueilla itärintaman takana. Reinhard Heydrich antoi 2.7.1941 määräyksen, jonka mukaan Einsatz-joukkojen on teloitettava neuvostoliittolaiset komissaarit (tästä luovuttiin toukokuussa 1942) ja muut radikaalit elementit (sabotoijat, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit jne.; Documents on the Holocaust, Yad Vashem, 1981, s. 377-378). Juutalaisten suhteen Heydrich määräsi, että vain sellaiset juutalaiset tulee teloittaa, jotka toimivat valtion (NL:n) tehtävissä tai puoluetehtävissä.

Uskonnon tai rodun vuoksi juutalaisia ei siis saanut teloittaa. Kansanmurhan suorittaminen oli kielletty.

Myös Saksan turvallisuuspoliisin direktiivi ”Juutalaiskysymyksen suuntaviivat” (Nürnberg-dokumentti 212-PS) kertoo, kuinka juutalaisia on kohdeltava: heidät on pantava tekemään työtä, ja erikseen painotetaan juutalaiskysymyksen rauhanomaista ratkaisua.

The Institute for Historical Review’n johtaja Mark Weber todisti Einsatz-joukoista Zündel-oikeudenkäynnissä (”Did six million really die?”, toim. Barbara Kulaszka, s. 194-195), ja hänen mukaansa Einsatz-joukkoihin kuului n. 3 000 miestä; joukot koostuivat neljästä ryhmästä, joissa kussakin oli 500-990 jäsentä. Niiden tarkoituksena oli ”välttävän” järjestyksen ja turvallisuuden aikaansaaminen NL:lta vallatuilla alueilla ennen siviilihallinnon asettamista. Suurin osa Einsatz-joukkojen väestä oli SS-miehiä, osa oli kuitenkin ei-sotilaallista väkeä: tulkkeja, sihteereitä, kaukokirjoittajia, kuorma-autonkuljettajia jne.

Saksan Neuvostoliitolta valtaamillaan alueilla harjoittamaa juutalaispolitiikkaa ei hänen mukaansa voi ymmärtää, ellei oteta huomioon sitä armotonta sotaa, jota silloin käytiin kahden täysin vastakkaisen ideologian välillä. Einsatz-joukot joutuivat toimimaan keskellä villiä konfliktia, jota käytiin sodankäyntiä koskevista säännöistä piittaamatta. Weber toi Zündel-oikeudenkäynnissä esiin Stalinin 3.7.1941 antaman käskyn, jossa koko Neuvostoliiton siviiliväestöä pyydettiin ryhtymään terrori-, sabotaasi- ja sissisotaan saksalaisia vastaan.

Weber oli sitä mieltä, että maksimissaan 200 000 – 800 000 juutalaista on voinut joutua näiden joukkojen uhriksi. Ennen sotaa niillä alueilla, jotka Saksa myöhemmin valloitti Neuvostoliitolta, oli n. 4,7 miljoonaa juutalaista, ja näistä suurin osa pakeni tai tuli NL:n evakuoimaksi v. 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. N. 1-1,5 miljoonaa joutui Saksan vaikutuspiiriin. Kuitenkin on väitetty, että alueella tapettiin 2-3 miljoonaa juutalaista.

Weber kertoo, että Paul Blobel, erään Einsatz-ryhmän johtaja, todisti oikeudessa sodan jälkeen painokkaasti, että Einsatz-raporttien luvut kuolleitten määristä ovat suuresti liioiteltuja, samoin todisti Gustav Nosske, toisen vastaavan ryhmän komentaja. Monet historioitsijatkin pitävät lukuja liioiteltuina, mm. Gerald Reitlinger, Helmut Krausnick, H. H. Wilhelm, W. Shirer, Tom Bower ja Werner Maser, jopa Raul Hilberg (joka sanoo, että Otto Ohlendorfin todistus on liioiteltu). Myös Himmler valitti eräässä lokakuussa 1943 pitämässään puheessa, että 95% niistä virallisista raporteista, joita hänelle toimitettiin, oli suuresti liioiteltuja, epäluotettavia tai vääriä.

Einsatz-raporteista Weber mainitsee joitakin tyypillisiä; esimerkiksi raportti 127 (31.10.1941) kuvaa Ukrainaa seuraavasti:

”Tällä alueella Turvallisuuspoliisi on joutunut vastakkain kahden suuren vihollisryhmän kanssa. Nämä ryhmät ovat: 1) juutalaiset, 2) ne, jotka ovat aiemmin aktiivisesti toimineet neuvostohallinnossa – – Tässä suhteessa on todettava, että ne, jotka suhtautuivat suopeasti neuvostoliittolaisiin, olivat pääasiassa juutalaisia – – Nyt voidaan varauksetta sanoa, että juutalaiset olivat poikkeuksetta bolsevismin kannattajia.

”Yhä uudelleen ja uudelleen juutalaisten sanotaan, varsinkin kaupungeissa, olevan Neuvostoliiton todellisia hallitsijoita, jotka riistävät ihmisiä sanoinkuvaamattomalla raakuudella ja toimittavat heitä kuolemaan NKVD:n käsissä (NKVD = Neuvostoliiton salainen palvelu). Saksan turvallisuuspoliisin yksiköt ovat suorittaneet noin 10 000 kuulustelua viimeisten neljän kuukauden aikana. Yhä uudelleen juutalaisten sanotaan toimineen aktiivisesti neuvostoliittolaisten hyväksi, elleivät vastuullisissa asemissa niin ainakin agentteina, avustajina ja tiedottajina. Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden joukossa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta. Tästä syystä turvallisuuspoliisi on katsonut erityistoimet välttämättömiksi juutalaisten suhteen.”

Weber esitti siteerauksia myös sellaisista Einsatz-raporteista, joista käy ilmi, ettei ollut olemassa mitään tuhoamisohjelmaa. Esimerkiksi vuoden 1941 heinäkuun 24. päivän ja elokuun 5. päivän raportit kertovat juutalaisten terveyskeskusten perustamisesta juutalaisiin ghettoihin tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Raportti 81 (12.9.1941) osoittaa, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti yksinkertaisesti juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Se ei tarkoittanut heidän tappamistaan.

Sama raportti osoittaa, että turvallisuusjoukot olivat iloisia, kun heidän ei tarvinnut olla tekemisissä suurten juutalaisjoukkojen kanssa, jotka pakenivat itään Neuvostoliiton hallitsemille alueille:

”(Sotaretken) ensimmäisinä viikkoina huomattava määrä juutalaisia joutui meidän kontrolliimme, kun taas Ukrainan keski- ja eteläosissa monin paikoin väestöstä 70-90 prosenttia, jopa 100 prosenttia, oli paennut. Tämän voidaan katsoa epäsuorasti johtuvan turvallisuuspoliisin (Einsatz-joukon) työstä, sillä satojen tuhansien juutalaisten siirtyminen pois ilmaiseksi – useimpien heistä Uralin taakse, kuten kerrotaan – auttaa huomattavasti juutalaiskysymyksen ratkaisua Euroopassa. Lukuisat juutalaislähteet vahvistavat myös, että enemmistö juutalaisista evakuoitiin tai pakeni neuvostoliittolaisilta alueilta ennen kuin saksalaiset valtasivat ne.”

Myös Einsatz-raportti 63 (25.8.1941) selittää, mitä ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti:

”Hitaasti mutta varmasti yhdestä tärkeimmästä ongelmasta, juutalaiskysymyksen ratkaisusta, ollaan selviämässä. Kishinevissä (romaniankielisen Bessarabian pääkaupungissa) oli noin 60 000 – 80 000 juutalaista ennen sotaa. Useimmat heistä pakkosiirrettiin venäläisten vetäytyessä. Kun kaupunki vallattiin, siellä oli vain noin 4000 juutalaista, mutta lukumäärä on nyt kasvanut. Einsatzkommandon esityksestä kaupungin romanialainen komentaja perusti vanhaan kaupunkiin juutalaisgheton, jossa tällä hetkellä on noin 9000 juutalaista. Juutalaisia ollaan järjestämässä työryhmiksi, jotka osoitetaan eri saksalais- ja romanialaisyksikköihin siivoustyöhön ja muuhun työhön.”

Weber puhuu myös Babi Jarista. Einsatz-raporttien mukaan Babi Jarissa ammuttiin 29.9. – 30.9.1941 n. 33 000 juutalaista. Weber ei usko tätä useasta syystä. Ensinnäkin Einsatz-raportit olivat yleisesti liioiteltuja, ja niin todennäköisesti tämäkin. Toiseksi em. Paul Blobel todisti sodan jälkeen, ettei luku voi olla yli 16 000. Kolmanneksi historioitsija David Irving (kirjassa Hitler’s War) lainaa neuvostoliittolaista majuria, joka oli loikannut Saksan puolelle ja valitti saksalaisille esimiehilleen, että vuosi Babi Jarin jälkeen Kiova oli jälleen täynnä juutalaisia. Gerald Reitlingerin mukaan elokuussa 1946 Kiovassa oli n. 100 000 juutalaista. Neljänneksi Weber mainitsee Heydrichin SS-päälliköille antaman määräyksen. Sen mukaan Einsatz-joukkojen tehtävänä on tappaa henkilöt, jotka ovat vaaraksi turvallisuudelle. Ainoat juutalaiset, jotka oli tapettava NL:n alueella juutalaisina, olivat ne, jotka olivat kommunistipuolueen tai NL:n hallituksen tehtävissä.

Holokausti on huijaus, osa 14.

Juutalaisiin ei saanut kajota!

Saksa rankaisi niitä omiaan, jotka kajosivat juutalaisiin tai muihin internoituihin. Esimerkiksi Buchenwaldin ensimmäinen komentaja Karl Koch oli brutaali henkilö, joka ryösti ja tappoi joitakin internoituja. Leirin lääkäri Hoven, joka toimi yhdessä suurta valtaa pitävien kommunistiluottovankien kanssa, oli mukana tappamassa näitä internoituja injektioillaan. SS pidätti Kochin v. 1943, ja SS-tuomari Konrad totesi Kochin syylliseksi ja tämä ammuttiin. Myös Hoven tuomittiin murhista kuolemaan, mutta koska lääkäreitä tarvittiin kipeästi, hän oli vain 1,5 vuotta vankilassa. Amerikkalaiset teloittivat hänet v. 1948.

Professori Robert Faurisson kirjoittaa asiasta näin:

”Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.”

Holokausti on huijaus, osa 15.

Auschwitzissa kuolemia aiheuttivat kulkutaudit, eivät saksalaiset

Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista, suurin osa pilkkukuumeeseen

Germar Rudolf on joulukuussa 2005 tuonut julkisuuteen kansallissosialistisen Saksan viralliset tilastot kaikista Auschwitzin keskitysleirin internoiduista. Tiedot ovat peräisin keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö, SS-Gruppenführer (kenraali) Richard Glücksin tilastoista, jotka on mikrofilmattu ja sijaitsevat tällä hetkellä Venäjän Federaation Valtionarkistossa (GARF; ent. Venäjän neuvostotasavallan keskusvaltionarkisto; No 187603, Rolls 281-286 [Auschwitz]). Saksan Valtionarkistosta löytyneet Saksan Valtionrautateiden kuljetustilastot vastaavat Rudolfin mukaan tarkoin Venäjän arkistoista löytyneitä tietoja (internoituja kuljetettiin junilla):

http://www.thebirdman.org/Index/Others/Others-Doc-Jews/+Doc-Jews-Holocaust-TheSixMillion&OtherNumbers/FinalAuschwitzCount.htm

http://www.heretical.com/miscella/rudolf.html

Tilastoista käy ilmi mm.:

Juutalaisia tuotiin Auschwitziin koko aikana 173 000

Juutalaisia siirrettiin Auschwitzista muihin leireihin 100 743

Juutalaisia kuoli pilkkukuumeeseen 58 240

Juutalaisia kuoli muista luonnollisista syistä 2064

Juutalaisia teloitettiin hallinnollisena toimena (kurinpitosyistä) 117

Juutalaisia loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 11 836

Unkarin juutalaiset erikseen (tarkoitetaan rekisteröityjä, VL):

Unkarin juutalaisia tuotiin Auschwitziin 23 117 (touko-lokakuu 1944)

Unkarin juutalaisia siirrettiin eteenpäin Auschwitzista 21 527

Unkarin juutalaisia Auschwitzissa lokakuun 1944 jälkeen 1590

Kaikki internoidut yhteensä (sis. juutalaiset):

Auschwitziin tuli koko aikana 334 685 internoitua

Auschwitzista siirrettiin muihin leireihin 121 453 internoitua

Auschwitzissa kuoli pilkkukuumeeseen yhteensä 103 447 internoitua

Auschwitzissa kuoli muista luonnollisista syistä 4140 internoitua

Auschwitzissa teloitettiin kurinpitosyistä yhteensä 1646 internoitua (näistä puolalaisia 1485, juutalaisia 117, mustalaisia 20, venäläisiä 19 ja tsekkiläisiä 5; olen korjannut yhteenlaskuvirheitä).

Internoituja loppuvaiheessa Auschwitz-kompleksissa 103 999.

Yhteenveto: Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista, näistä epidemioihin (varsinkin pilkkukuume-epidemioihin) 58 240. Kaiken kaikkiaan leirissä kuoli 109 233 internoitua, näistä 103 447 epidemioihin.

Zyklon B:llä pyrittiin tuhoamaan vaatteista pilkkukuumetta levittävät täit, ja krematorioiden tarkoituksena oli hävittää kulkutautien uhrien ruumiit hygieenisesti, niin etteivät kulkutaudit pääse niistä leviämään (lisäksi maahan hautaaminen olisi pilannut korkealla olleen pohjaveden). Krematorioilla ja Zyklon B:llä yritettiin siis pelastaa niin monen juutalaisen henki kuin mahdollista. Ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita Auschwitzissa (kantaleirissä tai Auschwitz II:ssa eli Birkenaussa) ei ollut.

Holokausti on huijaus, osa 16.

Saksalaiset juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat v. 1941

Saksan virallinen politiikka idän vallatuilla alueilla olevien juutalaisten suhteen käy ilmi Saksan itäisten vallattujen alueiden ministerin Alfred Rosenbergin syksyllä 1941 antamasta määräyksestä ”Juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat”. Nämä suuntaviivat olivat osa laajempia vallattujen itäisten alueiden siviilihallintoa varten laadittuja ohjeita. Nämä ohjeet, jotka kulkevat nimellä ”ruskea mappi” (n. 70 sivua), olivat päiväämättömiä, mutta koska ne sisältävät erään 16.8.1941 annetun määräyksen, ne on annettu tuon päivämäärän jälkeen. Syyskuussa 1942 tämä ”ruskea mappi” liitettiin osaksi Göringin ”vihreää mappia” (”talousjohtamisen suuntaviivat”), joka oli alun perin luotu kesäkuussa 1941.

Näistä ohjeista käy ilmi, kuinka saksalaiset hoitivat juutalaiskysymystä. He eivät hoitaneet sitä tuhoamalla juutalaiset. Ei ollut holokaustia.

Ministeri Rosenbergin määräys kuului:

”Juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat.

”1. Yleistä.

”Kaikki juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet tulee suorittaa siitä näkökohdasta käsin, että juutalaiskysymys ratkaistaan sodan jälkeen koko Eurooppaa koskien yleisesti. Ne on sen vuoksi suunniteltava valmistaviksi osatoimenpiteiksi, ja niiden on oltava sopusoinnussa muiden tätä aluetta koskevien päätösten kanssa.

”Toisaalta vallatuilla itäisillä alueilla juutalaiskysymyksen käsittelyssä saadut kokemukset voivat antaa osviittoja kokonaisongelman ratkaisulle, koska näillä alueilla olevat juutalaiset yhdessä Kenraalikuvernementin juutalaisten kanssa muodostavat Euroopan juutalaisten enemmistön.

”Mahdollisia paikallisen siviiliväestön toimia juutalaisia vastaan ei tule estää sikäli kuin ne ovat sopusoinnussa taistelevien joukkojen selustan rauhan ja järjestyksen ylläpitämistä koskevan käskyn kanssa. Katujen roskaväkeä ja muita epämääräisiä aineksia, jotka tahtovat vain juutalaisia liikkeitä ja juutalaisia ryöstämällä päästä rikastumaan, on asetuttava lujasti vastustamaan.

”2. Väestökanta.

”Juutalainen väestö muodostaa yksittäisissä valtakunnankomissariaateissa ja näiden sisällä kenraalikomissariaateissa hyvin erivahvuisen osan kokonaisväestöstä. Esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Ukrainassa elää miljoonia juutalaisia, jotka ovat asuneet siellä monien sukupolvien ajan. Neuvostoliiton keskiosissa sen sijaan juutalaiset ovat paljon suuremmassa määrin vasta bolshevikkiaikana paikalle muuttaneita. Erityisen ryhmän muodostavat puna-armeijan mukana vuosina 1939 ja 1940 Itä-Puolaan, Länsi-Ukrainaan, läntiselle Valko-Venäjälle, Baltian maihin, Bessarabiaan ja Bukovinaan tunkeutuneet neuvostojuutalaiset. Näitä erilaisia ryhmiä on oikeutettua kohdella osaksi eri tavoin.

”Ensi sijassa kahden viime vuoden aikana neuvostoliittolaisilta uudelleen vallatuille alueille muuttaneet juutalaiset, sikäli kuin he eivät ole paenneet, on tiukoin toimenpitein erotettava pois. Koska tämä ryhmä väestöä vastaan harjoittamallaan terrorilla on tullut erittäin vihatuksi, väestö on jo saksalaisten joukkojen saapuessa itse suuressa määrin huolehtinut tästä erottamisesta. Sellaisia kostotoimenpiteitä ei tule vastustaa. Muu vakinainen juutalainen väestö on aluksi rekisteröitävä säätämällä ilmoittautumisvelvollisuus. Kaikki juutalaiset merkitään näkyvin tuntomerkein (keltainen tähti).

”3. Erottaminen muusta väestöstä.

”Saksalaisten toimenpiteiden ensimmäisenä päätavoitteena täytyy olla juutalaisten tiukka erottaminen muusta väestöstä. Neuvostoliiton juutalainen väestö on, erityisesti Neuvostoliiton ydinalueilla, bolshevistisesta vallankumouksesta lähtien jatkuvasti pyrkinyt esiintymään valepuvussa päästäkseen huomaamatta hallitseviin asemiin. Tässä tarkoituksessa lukuisat juutalaiset ovat luopuneet juutalaisesta tunnustuksestaan ja ottaneet venäläiset suku-, etu- ja tyttönimet. On annettava määräys, että ilmoittautumisvelvollisen elinaikana tai, sikäli kuin hän on tietoinen, hänen esi-isiensä aikana tapahtuneet juutalaisten nimenmuutokset on ilmoitettava ja peruutettava. Sama koskee aiempia juutalaisesta kulttiyhteisöstä eroamisia ja (monessa tapauksessa toistuvia) siirtymisiä muihin tunnustuksiin. Juutalaisen valepuvun riisuminen on varmasti helpompaa Ostlandin ja Ukrainan valtakunnankomissariaateissa, joissa enemmistö juutalaisesta väestöstä on sukupolvien ajan asunut vakinaisesti, kuin muissa valtakunnankomissariaateissa. Tässä yhteydessä on käytettävä neuvostoliittolaista arkistomateriaalia sikäli kuin sitä on säilynyt.

”Vapaus valita asuinsijansa on juutalaisilta heti lakkautettava. Ghettoihin siirtämiseen on pyrittävä, mitä Valko-Venäjällä ja Ukrainassa helpottavat lukuisat jo olemassa olevat enemmän tai vähemmän suljetut siirtokunnat. Näihin ghettoihin voidaan valvonnan alla asettaa juutalainen itsehallinto juutalaisine poliiseineen. Gheton ja muun maailman välisten rajojen valvonta kuuluu poliisille.

”Enempi sekoittuminen muuhun väestöön, esim. avioliittojen, liikeyhtymien, yhteisten kulttuuritoimintojen jne. muodossa, on kiellettävä. Sopivin toimenpitein on pyrittävä siihen, että juutalainen väestö asteittain suljetaan pois julkisesta elämästä.

”4. Taloudellinen toiminta.

”Koska idässä sodan vuoksi taloudelliset tehtävät ovat kiireellisiä, kaikissa juutalaisiin kohdistuvissa toimenpiteissä on kiinnitettävä huomiota siihen, etteivät taloudelliset alueet olennaisesti vahingoitu.

”Juutalaisen ammattirakenteen täydellinen muuttaminen on välttämätöntä. Neuvostohallinnon aikana voimakkain juutalainen ammattiryhmä, valtion palveluksessa toimiva ryhmä, häviää kokonaan. Lisäksi tulee kieltää yleinen toiminta oikeudenkäytön, pankkialan, kiinteistökaupan, opetusalan, terveydenhuoltoalan, sanomalehtialan ja vastaavien ammateissa, myös Saksassa juutalaisilta kielletyissä ammateissa; poikkeus on tällöin kuitenkin tehtävä juutalaisen väestön sisällä tapahtuvan asianomaisen toiminnan kohdalla. Juutalaista toimintaa kaupan alalla on asteittain huoltoa vahingoittamatta rajoitettava, ja se voidaan sallia periaatteessa vain juutalaisen väestön sisällä. Samoin on meneteltävä terveydenhuollon alueella.

”Mainituista ammattiryhmistä vapautuva työväki sijoitetaan valvonnan alla tuottavaan, mahdollisuuksien mukaan ruumiilliseen työhön (tietyöt, ratatyöt, kanavatyöt, maatalous jne.). Juutalaiset tehdastyöläiset, käsityöläiset ja kotityön tekijät voivat harjoittaa toimintaansa edelleen; tällöin on pyrittävä siviilihallinnon valvonnassa toimiviin puhtaasti juutalaisiin yrityksiin. Yhä suurempi osa juutalaista väestöä on pantava maataloustyöhön. Siellä, missä juutalaisia maatalousyrityksiä (esim. kolhooseja) on olemassa, ne jatkavat tiukan valvonnan alla työtään.

”Kussakin tapauksessa on tällöin erikseen suoritettava maanjaon tarkistus.

”Kaikki juutalainen varallisuus on ilmoitettava. Liiketoimiin tarvitaan lupa.

”5. Kulttuuritoiminta.

”Juutalaiset on asteittain suljettava pois muun väestön kulttuuritoiminnasta.

”Juutalaista sanomalehdistöä (jiddishin tai heprean kielellä) ei toistaiseksi voida sallia. Yksittäisten lehtien salliminen erityisen tiukassa valvonnassa jää myöhemmän päätöksen varaan.

”Juutalainen rituaaliteurastus tulee kieltää.”


Sodan jälkeen oli tarkoitus ratkaista juutalaisongelma laaja-alaisesti koko Euroopan osalta, ja varmasti tällöin ajateltiin juutalaisväestön siirtämistä jonnekin Euroopan ulkopuolelle kontrolloitaviin olosuhteisiin. Saksalaiset tahtoivat karkottaa juutalaiset Euroopasta, että Eurooppa saisi elää. Muu maailma tyrmäsi saksalaiset. Nyt juutalaiset tuhoavat Euroopan ”demokratialla”, väkisin orjuuteen ja tuhoon vievällä velkarahajärjestelmällään ja holokaustihuijaukseen liittyvällä kiristyksellään. Sitä saa mitä tilaa.

Lähde:

http://www.justice.gov.il/mojheb/Eichman/t296.pdf

PS-702. IMT, Vol. XXV, s. 304.

 

Teollinen holokausti vai teollinen työnteko?

Holokaustipropaganda julistaa, että toisen maailmansodan aikana saksalaiset tuhosivat juutalaisia tehdasmaisesti erityisissä tuhoamisleireissä. Suomenkin tiedotusvälineet puhuvat ”teollisesta holokaustista”. Toisaalta asiakirjat osoittavat, että saksalaisten leirit olivat paitsi keskitys- ja kauttakulkuleirejä (juutalaisia siirrettiin itään) myös työleirejä, joiden vankeja käytettiin teollisuustyössä – ja tällöinhän työvoiman tuhoaminen olisi ollut mieletöntä. Siis teollinen holokausti vai teollinen työnteko? Miksi saksalaiset alun alkaenkaan eristivät juutalaiset leireihin, tappaakseen heidät vai turvallisuussyistä? Selvää on, että juutalaisväestö oli saksalaisten vihollisia ja sodan aikana Saksan kannalta selvä turvallisuusriski.

Juutalaiset olivat selväsanaisesti julistautuneet Saksan vihollisiksi. Heti Hitlerin noustua valtaan v. 1933 he julistivat ”pyhän sodan” Saksaa vastaan (koko maailman juutalaisväestön kaupallinen, poliittinen ja finanssialan boikotti Saksaa vastaan, Daily Express 24.3.1933; tämän vahvisti ”pyhän sodan” nimellä World Jewish Economic Federationin presidentti Samuel Untermeyer radiopuheessaan [WABC] 6.8.1933, puheen julkaisi seuraavana päivänä the New York Times ).

http://www.rense.com/general84/declare.htm

http://www.biblestudysite.com/judeawar.htm

http://www.sweetliberty.org/issues/israel/untermeyer.htm

Saksalaiset tuotteet asetettiin maailmanlaajaan boikottiin, laivojen purkamisia estettiin jne., ja tavoitteena oli Saksan tuhoaminen taloudellisesti. Uudelleen juutalaiset julistivat Saksalle sodan 5.9.1939 (kaksi päivää aikaisemmin, 3.9.1939, Englanti ja Ranska olivat julistaneet Saksalle sodan), kun Sionistiorganisaation presidentti Chaim Weizmann koko maailman juutalaisväestön nimissä ilmoitti kirjeessään Ison-Britannian pääministeri Chamberlainille, että…

”…juutalaiset seisovat Ison-Britannian rinnalla ja tahtovat taistella demokratioiden puolella. – – Jewish Agency on valmis ryhtymään välittömiin järjestelyihin juutalaisen työvoiman, teknisen taidon, varojen jne. ottamiseksi käyttöön” (julkaistu lehdessä The Jewish Chronicle 8.9.1939, siteeraus löytyy mm. täältä:

http://www.biblebelievers.org.au/zionmyth2.htm

Weizmann siis julisti, että myös Saksan juutalaiset ovat Saksan vihollisia, jotka taistelevat Saksaa vastaan. Myös 9.11.1938 (lehdessä Droit de Vivre) juutalaisen Kansainvälisen antisemitismin vastaisen liiton (LICA) presidentti Bernhard Lecache oli julistanut:

”Päämääränämme on julistaa Saksaa, vihollista nro 1, vastaan säälimätön sota. Ja varmaa on, että tulemme käymään tätä sotaa, kunnes Grünspanien ei tarvitse enää juosta asekauppiaan luokse antaakseen verikoston siitä onnettomuudesta, että on juutalainen!” (juutalainen Grünspan oli juuri ampunut Pariisissa Saksan lähetystön virkailijan Ernst von Rathin).

http://research.calvin.edu/german-propaganda-archive/kriegsziel.htm

Kansainvälisen lain nojalla Saksa saattoi internoida juutalaisväestön vihollisvoimana ja käyttää sitä työvoimana.

Kansallissosialistisen Saksan tarkoituksena oli karkottaa juutalaiset Saksasta, koska juutalaiset olivat sotavehkeilyillään (juutalaiset olivat ensimmäisen maailmansodan takana ja myös juonittelemassa Saksalle tuhoisia rauhanehtoja Versailles’ssa) ja talousvehkeilyillään (tuhoisa raha- ja pankkijärjestelmä, ns. ”kansainväliset pankkiirit”) lähes tuhonneet Saksan. Juutalaisia pidettiin rikollisina, ja juutalaisten karkottaminen pois Saksasta ja myöhemmin koko Euroopasta katsottiin välttämättömäksi poliisitoimeksi. Ennen toista maailmansotaa Hitlerin Saksa edisti juutalaisten muuttoa pois Saksasta, ja kun sota sitten teki emigraation mahdottomaksi, juutalaisia alettiin pakkosiirtää idästä vallatuille alueille. Lähteenäni tässä ja seuraavassa on Carlo Mattognon artikkeli ”The Myth of the Extermination of the Jews”, JHR 2/1988.

Vuosien 1933 ja 1942 välillä Hitler valtuutti yli miljoonan juutalaisen muuton pois Saksan kontrolloimilta alueilta (Saksa, Itävalta, sudeettialueet, Protektoraatti, Kenraalikuvernementti ja itäiset alueet). Kun sitten toinen maailmansota (sekin juutalaisten juonittelema) teki emigraation mahdottomaksi, syksystä -41 ja vuoden -42 alusta lähtien siirryttiin evakuoimaan (pakkosiirtämään) juutalaisia itään Kenraalikuvernementtiin (Puolan keskiosa, jota Saksa hallinnoi mutta ei ollut liittänyt itseensä) ja tarvittaessa kauemmaksi itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Puolan alueelle perustettiin sen vuoksi kauttakulkuleirejä. Saksan taistellessa epätoivoisesti olemassaolostaan sillä oli huutava tarve työvoimasta, ja siksi Saksan leireistä tuli sodan jatkuessa enenevästi tärkeitä työleirejä, joiden asukkaita käytettiin työvoimana leirien ympäristön tehtaissa.

Juutalaisia ei siis tuhottu teollisesti vaan heitä käytettiin mahdollisimman suuressa määrin Saksan sotateollisuuden työvoimana, josta pidettiin hyvää huolta. Oman välttämättömän työvoiman tuhoaminen olisi ollut mieletöntä. Esimerkiksi Auschwitzin lähistöllä oli valtava teollisuuskeskittymä, jossa keskitysleirin asukkaat kävivät töissä: Farbenindustrie, Berghütte, Vereinigte Oberschlesische Hüttenwerke AG, Hermann Göringwerke, Siemens-Schuckertwerke, Energie Versorgung Oberschlesien AG, Oberschlesische Hydrierwerke, Oberschlesische Gerätebau Gmbh, Deutsche Gas und Russgesellschaft, Deutsche Reichsbahn, Heeresbauverwaltung, Schlesische Feinweberei, Union-Werke, Golleschauer Portland-Zement AG. Pääleirillä oli 39 sivuleiriä, joista 31:ssä käytettiin työvoimana internoituja, näistä yhdeksässätoista pääasiassa juutalaisia. Monowitzin kuudessatoista Farbenindusrien tehtaassa oli työssä 25 000 Auschwitzin internoitua, n. 100 000 siviilityöntekijää ja n. 1000 englantilaista sotavankia. Myös ghetoista tehtiin tärkeitä taloudellisia keskuksia.

19.1.1942, päivä ennen Wannsee-kokousta, perustettiin SS:n taloushallinnollinen keskusvirasto (WVHA), jonka tehtävänä oli ”käyttää laaja-alaisesti internoituja työvoimana” (Léon Poliakov: Bréviaire de la haine, s. 84). 3.3.1942 Himmler määräsi keskitysleirien tarkastajan viran siirrettäväksi SS:n päämajasta WVHA:han. Tarkoituksena oli näin keskittää työvoiman käytön johto sotaponnisteluissa. Tällöin internoinnin funktio muuttui. WVHA:n päällikkö Pohlin Himmlerille 30.4.1942 kirjoittamassa kirjeessä (Nürnberg-dokumentti R-129) todetaan:

”Sota on selvästi tehnyt tarpeelliseksi keskitysleirien rakenteen muuttamisen ja niiden funktion muuttamisen radikaalisti niin, että internoituja käytetään työvoimana. Tärkeintä ei ole enää toimittaa leireihin internoituja turvallisuus-, uudelleenkasvatus- tai ehkäisysyistä. Tärkeimmäksi katsotaan taloudellinen näkökulma. Päivä päivältä tulee yhä tärkeämmäksi saada käyttöön kaikki työvoima sotatarkoituksiin ja myöhemmin rauhanajan rakennustyöhön.”

Vuoden 1943 alussa n. 185 000 juutalaista oli työssä sotateollisuudessa. Keskitysleireistä kehittyi suuria teollisuuskomplekseja.

Toukokuussa 1944 Hitler määräsi otettavaksi 200 000 juutalaista työvoimaksi kanslianeuvos Dorschin (Organization Todt) Jäger-rakennusohjelmaan. Juutalaisten vartijoista Himmler määräsi 11.5.1944:

”Führer on määrännyt, että 10 000 SS-miestä ja upseeria – – määrätään valvomaan 200 000 juutalaista, jotka Reichsführer-SS (siis Himmler itse) lähettää Saksan valtakunnan keskitysleireihin työvoimaksi Organization Todtin ja muiden tärkeiden sotateollisuuslaitosten suuriin rakennusprojekteihin” (Nürnberg-dokumentti NO-5689).

Unkarin entinen sisäministeri Gabor Wajna raportoi Himmlerin ilmoituksesta, joka sanoo:

”Siitä lähtien kun juutalaisia on käytetty työvoimana Jäger-ohjelmassa, tuotanto on kasvanut 40%” (Nürnberg-dokumentti NO-1874).

Fritz Sauckel, jonka Hitler oli määrännyt valtuutetuksi työvoiman hankkijaksi 21.3.1942, raportoi Hitlerille ja Göringille 27.7.1942, että Saksan valtakunnassa oli töissä 5 124 000 ulkomaalaista työntekijää. Tästä huolimatta työvoiman tarve oli niin suuri, että tammikuussa 1943 Sauckel määräsi kaikkien saksalaisten mobilisoinnin sotatalouteen. Seuraavassa kuussa Sauckel sanoi:

”Sodan ankaruus on pakottanut minut, Führerin nimissä, mobilisoimaan useita miljoonia ulkomaalaisia työhön Saksan sotatalouteen maksimaalisen tuotannon varmistamiseksi.”

Mutta vuoden 1944 alussa Hitler halusi lisää vielä 4 miljoonaa työntekijää (Enzo Collotti: La Germania nazista, s. 267).

Samaan aikaan leirien olosuhteita parannettiin, jotta internoitujen työpanoksesta saataisiin suurempi tuotto. 20.1.1943 SS-WVHA:n osaston G päällikkö, kenraalimajuri Glücks, antoi keskitysleirien päälliköiden tiedoksi Himmlerin määräyksen, että kuolleisuutta leireissä on alennettava kaikin mahdollisin keinoin ja että kukin päällikkö on henkilökohtaisesti vastuussa, jos internoitujen fyysistä hyvinvointia ei kaikin tavoin pidetä yllä (NO-1523). WVHA:n Auschwitzin päällikölle 18.11.1943 osoittama määräys suositti bonuksen antamista niille internoiduille, myös juutalaisille, jotka kunnostautuivat työssään (Hefte Von Auschwitz, Auschwitz Museum, 6, 1962, s. 78).

Hitlerin ja Unkarin Horthyn välisen keskustelun (17.4.1943) protokolla paljastaa, että Hitler henkilökohtaisesti pyysi Horthyä vapauttamaan 100 000 Unkarin juutalaista työhön Luftwaffen hävittäjäkone-ohjelmassa aikana, jolloin liittoutuneet enenevästi pommittivat Saksaa (Reitlinger: Die Endlösung, s. 478). Tähän aikaan juutalaisia siis ei tuhottu vaan käytettiin työvoimana.

Paljon puhuvia ovat insinööri Dürrfeldin, Auschwitzin Buna-tehtaan väliaikaisen johtajan, Monowitzista (Auschwitz III:sta) vuosina 1942-1944 ottamat valokuvat. Monowitz oli laaja teollisuusalue, joka käytti Auschwitz I:n ja Birkenaun vankeja työvoimana. Monowitzissa itsessään asui myös vankeja, mutta he olivat Neuvostoliiton alueelta eikä heillä ollut raitapukua. Siellä oli myös siviilityöntekijöitä Saksasta ja muista maista.

Valokuvissa näkyy Auschwitz I:n ja Birkenaun vankeja raitapuvuissaan työskentelemässä ulkopuolelta tulleiden siviilityöntekijöiden kanssa, mikä puhuu salaista tuhoamisohjelmaa vastaan. Jos vangit saavat vapaasti kulkea siviilityöntekijöiden keskuudessa, asia ei voi pysyä salassa. Valokuvissa näkyy myös terveyskeskus, jonka edessä on hoitaja ja lapsia, ja yhdessä kuvassa raitapukuisesta vangista ollaan ottamassa röntgenkuvaa. Kuvissa näkyy myös hammaslääkärin vastaanotto, ukrainalainen kuoro, orkesteri ja yhdessä jopa vankeja harrastamassa miekkailua.

Dürrfeld itse sanoi, että Auschwitz oli kunnollinen paikka, jossa vangit saattoivat vapaa-aikanaan harrastaa mm. miekkailua, nyrkkeilyä ja uintia. Dürrfeld ei koskaan epäillyt, että Auschwitzissa olisi ollut kaasukammioita.

Juutalaisia tarvittiin siis kipeästi työssä, kuten ulkomaalaisia. Juutalaisten tuhoaminen olisi ollut taloudellinen mielettömyys.

Holokausti on huijaus, osa 18.

Tri Josef Mengele, osa a.

Tri Mengele oli Auschwitzin keskitysleirin ylilääkäri, jonka on väitetty tehneen leirin asukkaille julmia lääketieteellisiä kokeita ja osallistuneen satojen tuhansien ihmisten murhaamiseen kaasukammioissa. Tri Mengele itse kuitenkin vakuutti olevansa täysin syytön. Lähteet kertovat hänestä seuraavaa:

  1. Gerd Honsikin kirja: ”Fiend and Felon”. Honsik kertoo , että sodan jälkeen tri Mengele palasi normaalisti saksalaiseen kotikaupunkiinsa Günzburgiin, missä hän eli kunnioitettuna kansalaisena kuten ennen sotaakin. Vasta vuonna 1951 juutalaiset ”natsien metsästäjä” Wiesenthalin johdolla alkoivat syytöksillään käydä tri Mengelen kimppuun, siis kuusi vuotta sodan loppumisen jälkeen! Jos hänen kiinniottamistaan ei pidetty tuon tärkeämpänä, häntä ei pidetty minään suurena rikollisena.

Tri Mengele kuitenkin oli avaintodistaja: hän oli paras todistaja Auschwitzin oloista ja kaasukammioiden olemattomuudesta, ja siksi hänet päätettiin vaientaa.

Jo ennen Wiesenthalin aktivoitumista Ella Lingens, Wiesenthalin tulevan sihteerin äiti, kirjoitti kirjan ”Prisons of Fear”, jossa syytöksiä alettiin vyöryttää. Sen jälkeen syytökset alkoivat paisua, ja viimein syntyi vaino tri Mengeleä kohtaan, ja hänen oli pakko paeta odotettavissa olevaa näytösoikeudenkäyntiä Etelä-Amerikkaan, jossa hän toimi lääkärinä Buenos Airesissa. Taloutensa vuoksi hänen ei olisi tarvinnut harjoittaa lääkärinammattia, sillä Mengelen perhe omisti maailmanlaajan yrityksen ”Karl Mengele and Sons”.

Wiesenthal kuvasi tri Mengelen murhaajaksi, vaikka tri Mengele kuitenkin oli aina valmis auttamaan ja hänellä siksi oli paljon ystäviä ja luotettuja. Jopa Günzburgin pormestari tri Seitz asettui tri Mengelen puolelle, samoin koko Günzburgin väestö, kun tri Mengeleä vastaan alettiin esittää syytöksiä. Kun tri Mengelen isä kuoli, tri Mengele tuli vapaasti hautajaisiin eikä yksikään kaupunkilainen paljastanut häntä.

Vuonna 1985 osoitettiin, että tri Mengele oli kuollut v. 1979 uimaretkellä Sao Paulon lähellä. Kuoleman yksityiskohtia ei kuitenkaan tunneta eikä rikoksen mahdollisuutta ole suljettu pois.

Toinen Auschwitzin lääkäri, tri Münch, joka vapautettiin v. 1947 Krakovan oikeudenkäynnissä humaanin toimintansa vuoksi, puolusti tohtori Mengeleä ja tämän perhettä vainojen aikana.

Honsikin mukaan tri Mengeleä on pidettävä syyttömänä.

  1. Carlo Mattognon artikkeli ”Dr. Mengele und die Zwillinge von Auschwitz” (”Tri Mengele ja Auschwitzin kaksoset”; Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung [VffG] 1/2005). Artikkelissaan Mattogno kertoo Auschwitz-museon tutkija Helena Kubican kirjasta ”Dr. Mengele und seine Verbrechen im Konzentrationslager Auschwitz-Birkenau”, jossa Kubica kertoo tri Mengelen perustaneen Birkenaun mustalaisleirin alueelle lastentarhan/esikoulun pääosin mustalaiskaksosille, joilla oli oma parakki. Tri Mengelehän oli tämän alueen lääkäri. Toisessa parakissa oli muita mustalaislapsia, jotka eivät olleet mukana tri Mengelen tutkimuksissa.

Tässä lastentarhassa lapsilla oli Kubican mukaan hyvät oltavat: lapset saivat maitoa, voita, vaaleaa leipää, jopa marmeladia ja suklaata. Takapihalla oli leikkikenttä karuselleineen ja muine leikkipaikkoineen.

Kubicalla ei ole muita todisteita tarjottavana tri Mengelen ”rikollisuudesta” kuin erään 12-vuotiaana kuolleen pojan pää, jonka tri Mengele lähetti formaliinissa SS-Akatemiaan Graziin tarkempiin tutkimuksiin.

Kesällä 1943 mustalaisleirin alueella riehui vesikuolio-epidemia (noma faciei, cancrum oris), joka tappaa 70-90% uhreistaan. Tämä tauti esiintyy varsinaisesti eteläisen Saharan alueella Afrikassa (kuolionomainen tauti, jossa poskista ja leuasta suorastaan tippuu kudos pois).

Tri Mengele siis lähetti ko. pään ja muita näytteitä tämän taudin uhreista tarkempiin tutkimuksiin oikean hoidon löytämiseksi. Kubican tekstistä käy ilmi, että ko. 12-vuotias oli kuollut tähän tautiin eikä tri Mengelen ”rikoksen” uhrina. Tämä on sitten ainoa todiste tri Mengelen ”rikoksista” koko Auschwitz-museossa! Ei ole muuta. Ja tämäkin todiste todistaa vain siitä, että lääkärit toivoivat löytävänsä oikean hoidon potilaiden parantamiseksi.

Tri Mengele tutki erityisesti kaksoissynnytyksiä ja synnynnäisiä anomalioita (epämuodostumia) laboratoriossaan. Tästä on olemassa paljon dokumentteja, eikä mikään niissä viittaa rikoksiin. Tutkimukset olivat antropometrisiä (tutkittiin elinten/raajojen mittoja), morfologisia, psykiatrisia ja röntgenologisia (Kubicin kirja s. 390). Aineisto koostui valokuvista, piirroksista, kuvauksista ja analyysituloksista, ja kaikki tallennettiin mappeihin.

Tuhohuhut ovat Mattognon mukaan peräisin suurvalehtelija Miklos Nyiszliltä, joka on kirjoittanut Auschwitz-aiheisen kirjan ja joka oli sekä juutalainen että kommunisti. Nyiszli väittää toimineensa Auschwitzissa lääkärinä tohtori Mengelen apulaisena, ja hän on kuvaillut tri Mengelen ”hirmutöitä”. Näistä ”hirmutöistä” ei ole koskaan ollut mitään todisteita, ja kaikki kertomukset ovat perustuneet tämän valehtelijan tarinoihin.

Nyiszlin valheita: Nyiszlin mukaan mm. Birkenaun Kremoissa II-V oli kussakin 15 tuhkauskammiota, yht. 60, vaikka Kremoissa IV ja V oli 8 kammiota (yhteensä siis 46). Hissejä hän väitti niissä olleen neljä, kun todellisuudessa oli yksi. Kremojen kapasiteetti oli hänen mukaansa 20 000/päivä. Koska hän kuitenkin ilmoittaa ruumiiden polttoajaksi 20 min. (mikä on epärealistisen lyhyt aika), kapasiteetti olisi tällöinkin maksimissaan vain 60 x 24 x 3 = 4320/pv (ei 20 000). Vielä Nyiszli väittää Kremojen toimineen jo v. 1940, vaikka ne valmistuivat vasta v. 1943. Birkenaun Kreman II ”kaasukammion” (todellisuudessa ruumishuone nro 1) pituudeksi hän ilmoittaa 200 metriä, vaikka todellinen pituus oli 49,5 metriä.

Kaikki tri Mengelen väitetyt ”rikokset” pohjautuvat Mattognon mukaan tämän valehtelijan kertomuksille. Tohtori Mengelen ”rikoksista” ei ole olemassa yhtäkään dokumenttia.

Tri Mengele lopetti työnsä Auschwitzissa 17.1.1945, mutta miksi hän (kysyy Mattogno) jätti jäljelle todistajat: työtoverit Berthold Epstein, Rudolf Weiskopf, Martyna Puzina ja Dina Gottliebova (jälkimmäiset kaksi leirin asukkeja), jos hän oli syyllistynyt rikoksiin?

Mattogno kertoo, että v. 1984 tri Mengelen ”uhreja” oli jäljellä niin paljon, että he perustivat yhdistyksen ”Children of Auschwitz Nazi Deadly Lab Experiment Survivors” (CANDLES), n. 400 jäsentä. Kubica on esittänyt 320 nimen listan. Lisäksi on olemassa venäläisten lista ”vapautuksen” hetkellä leirissä olleista. Näistä Mattogno on laskenut 543 kaksosen listan, jotka ovat ”selviytyneet elossa” Auschwitzista ja tri Mengelen käsistä. Kubica kirjaa vain kolmen kaksosen kohdalle merkinnän, että kuolema on tapahtunut tri Mengelen tutkimuksissa, mutta Kubica ei – merkillistä kyllä – esitä mitään todisteita.

Holokausti on huijaus, osa 19.

Tri Josef Mengele, osa b.

  1. Charles Provanin artikkeli ”New light on Dr. Miklos Nyiszli and his Auschwitz Book” (Journal of Historical Review [JHR] 1/2001). Provankin kertoo lukuisista Nyiszlin valheista, ja sitten hän kertoo, mikä sai hänet ymmärtämään Nyiszlin tapauksen: Budapestiläinen lehti “Vilag”, jossa Nyiszlin kirjasta julkaistiin otteita, ilmoittaa 30.9.1947, että Nyiszlin kirja on NOVELLI, ROMAANI! Sen tarkoitus ei ollutkaan puhua totta! Tämä selittää kaikki erheet ja syytökset tri Mengeleä kohtaan: ne ovat kaikki keksittyjä. Sekä Paul Rassinier että Carlo Mattogno olivat jo osoittaneet kirjan täydeksi huuhaaksi.
  2. Germar Rudolfin kirja ”Lectures on the Holocaust”, s. 351-352. Rudolf kertoo, että “natsien metsästäjä” Efraim Zuroff (Israelista) joutuu kirjassaan “Occupation Nazi-Hunter” toteamaan, että vaikka Auschwitzin eloonjääneiltä heti sodan jälkeen kyseltiin asioista, kukaan ei kuvannut tri Mengeleä rikolliseksi tai murhaajaksi! Zuroff toteaa, että v. 1947 tri Mengeleä ei pidetty suurena rikollisena, jonka pidättäminen olisi ollut jotenkin tähdellistä. Toki, jos tri Mengele olisi osallistunut murhiin, tuolloin asia olisi hyvin muistettu.
  3. Carlo Mattognon kirja ”The Bunkers of Auschwitz”, s. 79. Näytteenä “silminnäkijätodistusten” laadusta Mattogno esittää seuraavan esimerkin: Szlama Dragon väittää, että Mengele otti heidän kuljetuksensa (2500 henkilöä) vastaan, kun he saapuivat Birkenauhun 7.12.1942. Samoin tri Mengele hänen mukaansa tällöin olisi määrännyt kaasutukset. Kuitenkin tri Mengele tuli Auschwitz-Birkenauhun vasta 30.5.1943 eikä luonnollisesti voinut olla paikalla.
  4. Mark Weberin artikkeli ”Lessons of the Mengele Affair” (JHR 3/1985). Weber kertoo, että mustamaalauskampanja tri Mengeleä vastaan oli huipussaan v. 1985, vaikka hänen oli osoitettu kuolleen v. 1979.

Weberin mukaan tri Mengele todella ”valikoi” ihmisiä Auschwitzissa kuten muutkin lääkärit. Tarkoitus oli erottaa tulokkaista työkykyiset. Birkenaun työkyvyttömien määräksi on arvioitu kaiken kaikkiaan n. 400 000, ja tämä on muutettu tri Mengelen ”uhrien” lukumääräksi!

Työkyvyttömät olivat kuitenkin kaikki leirissä (heitä ei tapettu), heitä oli jopa enemmistö.

Weberin mukaan lukuisat juutalaiset säilyivät hengissä, kun he saivat tri Mengelen hoitoa Auschwitzin sairaalassa. Yksi esimerkki on Anne Frankin isä Otto Frank.

Time-lehdessä 9.7.1985 historioitsija Jeffrey Hart sanoi pitävänsä Mengele-juttuja epäuskottavana mytologiana.

The New York Times julkaisi 21.7.1985 prof. Liftonin artikkelin, jonka mukaan Josef Mengele oli nuorena suosittu, älykäs ja vakava. Sotapalveluksessaan itärintamalla hän osoittautui rohkeaksi ja tunnolliseksi, ja hän sai 5 kunniamerkkiä. Auschwitzissa hän oli johtava lääkäri, alaisinaan monta juutalaista lääkäriä. Liftonin mukaan Auschwitz-oikeudenkäynnin (1963-65) ”silminnäkijätodistukset” ovat täynnä virheitä, esimerkiksi työkykyisiä ei seulonut työkyvyttömistä yksin Mengele vaan kaikki lääkärit. Myös tri Mengelen ulkonäön ”silminnäkijät” kuvasivat väärin.

Weber tuo esiin kuvauksen, jonka Auschwitzin terveysvirasto antaa tohtori Mengelestä 19.8.1944 esittämässään arviossa ”Evaluation of SS Captain Dr. Josef Mengele” (arvio SS-kapteeni tri Mengelestä). Teksti kuuluu:

”Tri Mengele on avoin, rehellinen ja luja luonne. Hän on täysin luotettava, suoraselkäinen ja vilpitön. Hänessä ei näy mitään luonteen heikkouksia, pahoja taipumuksia tai himoja. Hänen emotionaalinen ja fyysinen laatunsa on esimerkillinen. Palvellessaan Auschwitzin keskitysleirissä hän käyttää käytännössä hankkimaansa ja teoreettista tietämystään taistellessaan vaikeita epidemioita vastaan. Viisaasti ja energisesti, usein sangen vaikeissa oloissa, hän on täyttänyt jokaisen tehtävänsä esimiestensä suureksi tyydytykseksi. Hän on osoittanut kykenevänsä hallitsemaan kaikki tilanteet. Lisäksi hän sinä vähäisenä vapaa-aikana, joka hänellä on ollut käytettävissään, on opiskellut lisää antropologiaa. Hänen tahdikas ja vaatimaton käytöksensä on sellainen, joka on ominaista hyvälle sotilaalle. Käytöksensä vuoksi hän on erityisen suosittu tovereidensa keskuudessa. Hän kohtelee alaisiaan tiukan oikeudenmukaisesti ja tarvittavalla vakavuudella, mutta silti hänestä pidetään ja häntä ihaillaan poikkeuksellisen paljon. Tri Mengelen käytös, ansioluettelo ja suhtautuminen työhönsä todistaa lujaa ja kypsää elämänkatsomusta. Hän on katolilainen. Hänen puhetapansa on spontaani, vapaa, vakuuttava ja elävä – Mengele on vähentänyt pilkkukuumetta toimiessaan tunnollisesti Auschwitzin lääkärinä.”

Lopuksi terveysvirasto suosittaa ylennystä.

Weber kertoo, että paettuaan Etelä-Amerikkaan tri Mengele eli n. 10 vuotta Argentiinassa ja Paraguayssa omalla nimellään. Pojalleen hän kirjoitti (Time 1.7.1985):

”Minulla ei ole vähäisintäkään syytä katua tai pyytää anteeksi mitään päätöstäni tai tekoani.”

Tri Mengele puhui joskus menneisyydestään aviopari Stammerille, joiden luona (maatilalla) hän asui 13 vuotta Sao Paulossa. Tri Mengele sanoi heidän mukaansa muun muassa, että juutalaiset olivat vieras ryhmä, joka taisteli Saksaa vastaan, ja siksi Saksa halusi juutalaiset pois maasta. Edelleen tri Mengele sanoi, ettei hän ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen, päinvastoin, hän oli joutunut suuren epäoikeudenmukaisuuden uhriksi (the New York Times 14.6.1985). Elämänsä loppuvuosina tri Mengele eli Brasiliassa itävaltalaisten Bossertien luona, ja haastattelussa Bossertit ilmaisivat suurta ihailua ja kiintymystä vaatimatonta vierastaan kohtaan.

Tri Mengelen ja hänen perheensä ystävä Saksassa, Hans Sedlmeier, sanoi haastattelijalle:

”Voisin kertoa, mitä Mengele teki, mitä hän teki Auschwitzissa, mitä hän teki Auschwitzin jälkeen, mutta te ette uskoisi minua. Sanomalehdet eivät julkaise totuutta, koska se ei ole juutalaisten etujen mukaista – – Kieltäydyn puhumasta Mengelestä” (the New York Times 13.6.1985).

Holokausti on huijaus, osa 20.

Zyklon B teloitusvälineenä, osa a.

”Silminnäkijätodistajat” ovat kertoneet, että Zyklon B olisi toimitettu ”kaasukammion” sisälle katossa olleiden aukkojen kautta. Auschwitz-Birkenaun ”kaasukammioiden” katoissa ei kuitenkaan ollut tällaisia aukkoja! Prof. Faurisson on sanonut:

”No holes, no holocaust (Ei reikiä, ei holokaustia).”

Se taltalla hakattu tökerö reikä (betoniraudoituskin katkaistu ja väännetty sivuun), joka krematorio II:n katosta nykyisin löytyy, on hakattu sinne sodan jälkeen; nähtävästi sen ovat hakanneet tutkijat, jotka ovat halunneet nähdä, mitä sisällä on, kattohan ei rakennusta räjäytettäessä romahtanut kokonaan alas vaan osittain.

Jos tuo reikä olisi ollut katossa jo sodan aikana, silloin kattoa räjäytettäessä (tapahtui sodan lopussa) syntyneet murtumalinjat olisivat kulkeneet tuon heikomman lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje.

Holokaustitarina romahtaa jo tähän reikien puuttumiseen. Pariin ilmakuvaan on tällaisia reikiä sodan jälkeen yritetty piirtää (lukuisten muiden väärennösten ohella), mutta ne ovat olleet niin tökeröitä, että ne on ollut helppo osoittaa väärennöksiksi.

Jos nyt kuitenkin tätä hyönteismyrkkyä jotenkin ”kaasukammion” sisään olisi saatu, niin mitä olisi tapahtunut?

Zyklon B:n vaikuttava aine on syaanivety (HCN), ja se on Zyklon B:ssä imeytetty sidosainegranuloihin, jotka ovat kipsin ja tärkkelyksen seosta, – kuin pullanpala kastettaisiin kahviin. Kaksi kolmasosaa Zyklon B:stä on tätä sidosainetta.

Ihmiset ovat herkempiä HCN:lle kuin täit, vaikka täitä tuhottaessa ilmoitetaan annos, joka tuhoaa täit ja niiden munat ja toukat kokonaan, ihmisten suhteen (varoitettaessa) sen sijaan annosraja, jossa se alkaa olla ihmiselle fataali (ilmoitetaan pienikokoisen ihmisen mukaan); kyseessä on ns. alempi turvallisuusraja.

Fataali annos ihmiselle on n. 1 mg/kg, täille n. 10 mg/kg. Esimerkiksi 100-kiloiselle ihmiselle kuolettava annos on 100 mg. Ihminen hengittää n. 15 litraa/min. Jos HCN-pitoisuus ilmassa on 0,02 vol% (200 ppm, eli 0,24 mg/l, mikä on tappava annos), hänen on hengitettävä 416 litraa saadakseen sisäänsä 100 mg. Tähän kuluu aikaa puoli tuntia. Sen sijaan 50-kiloiselle, joka lisäksi tekee raskasta työtä ja hengittää sen vuoksi 40 l/min, vaadittavan fataalin annoksen (208 litraa) sisään hengittämiseen kuluu vain 5 minuuttia. Määrät ilmoitetaan heikoimman ihmisen mukaan. Jos siis 100-kiloinenkin on tapettava 5 minuutissa, annosteltavan Zyklon B -määrän on oltava huomattavasti suurempi.

HCN:ää haihtuu (ilmankosteuden ollessa alhainen) Germar Rudolfin mukaan 15-20 asteen lämpötilassa sidosaineessa olevasta määrästä 10% ensimmäisten 5-10 minuutin aikana, ja haihtuminen on voimakkainta ensimmäisen 2 tunnin ajan (50% on haihtunut 30 minuutin kuluttua ja 100% n. 2,5 tunnin kuluttua). Kosteissa oloissa haihtuminen on paljon hitaampaa.

Kaikkien ”silminnäkijätodistusten” mukaan uhrien kuolema tapahtui ”muutamassa minuutissa”, joten annoksen on täytynyt olla kymmenkertainen letaaliin annokseen verrattuna, samaa suuruusluokkaa kuin täitä tuhottaessa. Syy on se, että noiden ”muutaman minuutin” aikana vain 10% HCN:stä on haihtunut.

Haihtuminen jatkuu ainakin kaksi tuntia, joten mikseivät saksalaiset sitten rakentaneet voimakasta tuuletusjärjestelmää? Heillähän oli tekninen taito, sillä Auschwitzin täidentuhoamiskammioissa sellainen tuuletusjärjestelmä oli.

Kreman I (pääleirissä) ja Kremojen II ja III (Birkenaussa) väitetyissä ”kaasukammioissa” (olivat Kremojen ruumishuoneita) tuuletusjärjestelmä oli, mutta se oli 7 kertaa tehottomampi kuin täidentuhoamiskammioissa, joissa tuuletus oli suunniteltu poistamaan HCN:ää. ”Kaasukammioiden” tuuletus oli siis tarkoitettu ruumishuoneille. Lisäksi Birkenaun Kremojen muissa huoneissa (esim. ruumiiden ”riisumishuoneessa”) oli voimakkaampi tuuletus kuin ”kaasukammiossa”! Tehottomallakin tuuletusjärjestelmällä kaasua saadaan toki ulos, mutta tuuletus olisi kestänyt useita tunteja. (huom. ”Krema” tarkoittaa koko rakennusta, jossa krematoriot, ruumishuoneet ja muut tilat olivat. Krema I sijaitsi pääleirissä ja loput neljä – Kremat II, III, IV ja V – Birkenaussa).

Alun perin Birkenaun Kremojen II ja III ruumishuoneisiin (eli väitettyihin kaasukammioihin) suunniteltiin tuuletusjärjestelmää, joka olisi vaihtanut huoneen ilmamäärän 17 kertaa tunnissa. Niihin kuitenkin asennettiin järjestelmä, joka vaihtoi ilman 9,5 kertaa tunnissa (4 800 kuutiota/tunti). Viereisessä suuremmassa riisumishuoneessa teho oli 10 000 kuutiota/tunti, mikä merkitsee 11 ilmanvaihtoa/tunti. Miksi kaasuja käyttävään ”kaasukammioon” olisi asennettu tehottomampi tuuletus? Ja miksi suunniteltu 17 ilmanvaihtoa/tunti vähennettiin liki puoleen, jos alettiin suunnitella kaasutusjoukkomurhia? Ruumishuoneissa ilmanvaihtotarve on noin 5-10 ilmanvaihtoa/tunti, ja juuri tuota suuruusluokkaa huoneisiin asennetut ventilaatiosysteemit olivat! Vertailun vuoksi todettakoon, että saksalaiset asensivat täidentuhoamiskammioihinsa systeemin, jossa ilma vaihtui 72 kertaa tunnissa.

Birkenaun Kremojen II ja III ruumishuoneissa 1 – ”holokaustin pääkaasutuspaikoissa” – kulki ylhäällä katonrajassa pitkin seinää raitisilmakanava, jossa oli reikiä, sekä alhaalla seinässä pitkin seinää poistoilmakanava, jossa oli reikiä. Saksalaiset olisivat hetkessä saaneet hyvin toimivan kaasukammion, jos olisivat halunneet: he olisivat voineet asettaa raitisilmakanavaan Zyklon B:tä, ja ilmavirta olisi kuljettanut syaanivetyä kammioon. Ilma olisi helposti voitu lämmittää krematorion piipun kuumien poistokaasujen avulla. Tarvittaisiin vain pieni aukko ilmanvaihtokanavaan Zyklon B:n asettamista varten. Ventilaatio voitaisiin katkaista ja Zyklon B poistaa, ettei syaanivetyä enää haihtuisi kuolemien jo tapahduttua. Mikseivät saksalaiset käyttäneet näin yksinkertaista ja helppoa tapaa?

Eräät ovat väittäneet, että koska HCN on ilmaa kevyempää, se olisi ”helposti” voitu tuulettaa pois noiden oletettujen kattoaukkojen kautta. Kuitenkin se on vain 5% kevyempää eikä aiheuta erottumista. Esim. ilmassa on typpeä 78%, ja typpi on 8% syaanivetyä raskaampaa eikä erottumista tapahdu. Happi on 15% raskaampaa kuin typpi! Se, ettei erottumista tapahdu näissä pitoisuuksissa, johtuu kaasupartikkeleiden lämpöliikkeestä. 5%:n ero voi aiheuttaa vain joitakin tiheysvirtauksia tietyissä oloissa. Vieläpä, fysikaalisista seikoista johtuen, jos syaanivetyä on vähän ja se on kylmää, se saattaa olla ilmaa raskaampaa. Eikä ollut noita oletettuja kattoaukkoja.

Birkenaun ”kaasukammioissa” raitisilma-aukko ja ilmanpoistoaukko ovat samalla seinällä 2 metrin päässä toisistaan. Etäisyys vastakkaisen seinän poistoaukkoon on 7,3 metriä. Jos huone olisi täynnä ihmisiä, ilma olisi kulkenut vain tuon 2 metriä samalla seinällä ”lyhytkiertona” ja kammio olisi suureksi osaksi jäänyt tuulettumatta. Zyklon B:tä olisi pitkin huonetta ruumiitten alla kosteudessa.

Birkenaun ”kaasukammiot” olivat osaksi maanalaisia ja siksi ikkunattomia, kosteita ja kylmiä kellareita, joihin kyllä suunniteltiin lämmitystä mutta joissa koskaan ei ollut sellaista. Kosteus vähentää HCN:n haihtumista erittäin paljon. Koska haihtuminen imee energiaa nestemäisestä HCN:stä, sidosgranuloista ja ympäröivästä ilmasta, Zyklon B:n ja ympäröivän ilman lämpötila laskee huomattavasti. Näissä kosteissa (suhteellinen kosteus n. 100%) kellareissa vapautuminen estyy. Lisäksi, koska ihmiset olivat paniikissa varmasti jo ennen kuin mitään Zyklon B:tä tiputettiin, lattialla oli eritteitä, verta ja oksennusta. Kaiken kaikkiaan kosteus olisi ollut niin suurta, että HCN:n vapautuminen olisi estynyt radikaalilla tavalla.

Silminnäkijätodistusten” mukaan kuolema tapahtui muutamassa minuutissa. Pitoisuuden on siis täytynyt olla 3 000 ppm (3,6 g/kuutio ilmaa; USA:n teloituskammioissa HCN-pitoisuus on 3200 ppm) kammion joka nurkassakin 5 minuutissa. Jos Birkenaun ”kaasukammioihin” olisi tungettu 1000 ihmistä, vapaan ilman tila olisi ollut n. 430 kuutiota. Olisi tarvittu 1,5 kg HCN:ää 5 minuutissa. 5 minuutissa HCN:ää vapautuu korkeintaan 10% sidosaineesta, joten tarvittaisiin ainakin 15 kg Zyklon B:tä. Ja koska HCN ei tavoittanut kaikkia heti (vapautumiseen ja leviämiseen menee aikaa), tarvittaisiin enemmän, ehkä 20 kg/kaasutus (10 kpl. 2 kg:n purkkeja tai 20 kpl. 1 kg:n purkkeja).

 

Zyklon B teloitusvälineenä, osa b.

Tarvittava Zyklon B -määrä on todellisuudessa kuitenkin vieläkin korkeampi, koska ihmiset hengittävät HCN:ää sisäänsä ja alentavat niin ilman HCN-pitoisuutta (jos HCN:ää ei tulisi lisää, HCN-pitoisuus laskisi 37%:iin alkuperäisestä, kun ihmiset ovat hengittäneet koko kammion ilmamäärän yhden kerran, ja 18 %:iin alkuperäisestä, kun he ovat hengittäneet ko. määrän kahteen kertaan). Mutta koska he kuolivat muutamassa minuutissa, tämän seikka ei ollut häiritsemässä asiaa (ts. Zyklon B:tä on täytynyt olla huomattavasti enemmän kuin nuo 20 kg).

Kun sitten ihmisiä kuolee, hengittäminen kammiossa vähenee ja HCN-pitoisuus nousee (haihtuminen sidosaineesta jatkuu koko ajan). Tunnin kuluttua pitoisuus olisi jo 10 000 ppm (1 tilavuusprosentti; 50 kertaa letaali pitoisuus) ja se nousisi yhä 2,5 tunnin ajan. Todistajanlausuntojen perusteella J-C. Pressac on todennut, että HCN-pitoisuuden on täytynyt olla 12 g/kuutio eli juuri tuo 1 tilavuusprosentti.

Seinämiin kohdistuisi silloin ainakin yhtä suuri HCN-vaikutus kuin täidentuhoamiskammioissa. Koska seinämät olivat kosteita ja lievästi alkalisia (tuore laasti on lievästi alkalista useiden kuukausien/vuosien ajan), ne imisivät suuret määrät HCN:ää (mikä edelleen nostaisi tarvittavan Zyklon B-annoksen määrää!) ja synnyttäisivät berliininsineä seiniin. Berliininsineä Birkenaun ”kaasukammioiden” seinissä kuitenkaan ei ole. Birkenaun väitetyissä kaasukammioissa ei siis ole käytetty Zyklon B:tä.

Silminnäkijäkertomukset ovat absurdeja. Olisi vaadittu valtavat määrät Zyklon B:tä. Kaiken kaikkiaan vain 3-10 prosenttia annostellusta HCN:stä olisi mennyt uhreihin. Ilmaan vapautuneesta HCN:stä olisi käytetty vain alle 60 prosenttia. Loppu olisi jäänyt reagoimaan seinien kanssa. HCN:llä on voimakas taipumus tarttua pintoihin, etenkin kosteisiin pintoihin. Niistä se haihtuu ilmaan useiden tuntien/päivien ajan. Tällaiset tilat muodostavat todellisen vaaran, jos riittävää tuuletusta ei ole järjestetty.

Rudolf Hössin ”tunnustus” (saatu kiduttamalla) on valheellinen, kun hän sanoo, että puoli tuntia Zyklon B:n pudottamisen jälkeen ovet avattiin ja ruumiita alettiin kantaa ulos tupakoiden ja syöden (so. ilman kaasunaamareita). Tämä on mahdotonta; kantajat, kuten myös muut lähistöllä olleet, olisivat kuolleet. Kuivissakin oloissa Zyklon B:tä olisi granuloissa jäljellä vielä puolet, ja sitä tulvisi edelleen huoneeseen vielä parin tunnin ajan. Koska nuo ”kaasukammiot” kuitenkin olivat viileitä ja kosteita, kaasua tulvisi paljon pitempäänkin, tuntikausia.

Sitäkään ei voitaisi tehdä, että lattialla oleva ja syaanivetyä koko ajan vapauttava Zyklon B olisi haettu pois, sillä huone oli sullottu täyteen ruumiita, 10 kpl. neliölle (väitteiden mukaan 2000 ihmistä 210 neliömetrille Krema II:ssa). Lisäksi lattia olisi täynnä oksennusta, eritettä ja verta. Erityisvarusteissa ruumiit olisi voitu hakea pois ja huone siivota, mutta silloin olisi saatu iso kasa jätettä, oksennusta, verta ja eritettä, joka on kontaminoitunut suurella määrällä syaanivetyä, joka riittäisi tappamaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä.

Kuinka olisi ollut mahdollista päästä eroon lopusta HCN:stä 2000 ruumiin keskellä aiheuttamatta massakuolemaa kammion ulkopuolella?

Syaanivetyä olisi tulvinut uhrien ihosta, hengitysteistä ja ruumiinonkaloista. Germar Rudolf toteaa (the Rudolf Report, s. 226), että missään oloissa ”kaasukammioon” ei olisi voitu mennä sisään ilman kaasunaamaria ennen kuin tuuletuksen aloittamisesta oli kulunut 3-4 tuntia. Kaasunaamarin kanssa olisi voitu mennä sisään hakemaan ruumiita vasta 1,5 – 2 tunnin kuluttua ilman suojavaatteita (yksikään todistaja ei ole puhunut suojavaatteita olleen). HCN imeytyy herkästi ihon kautta, joten jos ihminen vielä hikoilee (kuten ruumiita kannettaessa tapahtuu), ihon kautta imeytyy suuret määrät HCN:ää ja syntyy myrkytys, vaikka kantaja käyttäisikin kaasunaamaria.

Väitetty ”teollinen kaasutusholokausti” ei siis ollut mahdollinen. Zyklon B:tä ei ole voitu käyttää massamurhien aseena. Syaanivetyä ei voi vapauttaa Zyklon B:stä kokonaan 15-30 minuutissa. Ilman lämmitystä ja tehokasta ventilaatiota Zyklon B:tä ei ole voitu käyttää ihmisten tappamiseen. Silminnäkijäkertomukset ovat vääriä, eikä kuvattuja kaasutuksia ole voinut tapahtua.

Tuosta syanidijäämäasiasta (kyseessä ferrosyanidi eli berliininsini tai preussinsini) Fred Leuchter toteaa (Leuchter, Faurisson, Rudolf: The Leuchter Reports), että jos syaanivetyä käytetään, siitä jää pysyvät jäämät, kun se yhdistyy rautayhdisteisiin (esim. sementissä oleviin rautayhdisteisiin, ja sementtiä on ”kaasukammioiden” seinämissä). Nämä jäämät ovat värillisiä ja kaikkien havaittavissa esim. keskitysleirien desinfiointikammioissa eli täidentuhoamiskammioissa, joissa desinfioitiin täit pois vaatteista ja muusta välineistöstä syaanivedyllä. Väitettyjen kaasukammioiden seinämissä ei ole tällaisia syanidijäämiä, jotka osoittaisivat Zyklon B:tä niissä käytetyn ihmisten tappamiseen. Tämän on mm. kemisti Germar Rudolf omissa kemiallisissa tutkimuksissaan vahvistanut (The Rudolf Report; saks. Rudolf Gutachten). Väitetyissä kaasukammioissa yksinkertaisesti ei ole käytetty eikä ole voitu käyttää syaanivetyä!

Sitä, että Birkenaun ”kaasukammioiden” seinämissä ei ole berliininsineä, on yritetty selittää sillä, että seinät olisi pesty. Tämä olisi kuitenkin vain edistänyt berliininsinen muodostumista. Syaanivety imeytyy voimakkaasti kosteisiin ja lievästi alkalisiin pintoihin, ja sillä on suuri läpäisykyky: se menee syvälle rakenteisiin ja jopa seinien läpi. Germar Rudolfin mukaan kaksi suurinta tekijää, jotka määrittävät sen, missä määrin HCN imeytyy rakenteisiin, ovat kosteus ja lievä alkalisuus, muut tekijät ovat sekundaarisia. Kirjassa The Rudolf Report (kohta 8.4.6) Rudolf toteaa tästä pesuasiasta, että sillä vain edistetään HCN:n imeytymistä ja myöhempää berliininsinimuodostusta. Ensinnäkin olisi kestänyt monta tuntia, ennen kuin ruumiita olisi voitu alkaa kantaa ulos. Tänä aikana syaanivety olisi ehtinyt mennä syvälle rakenteisiin. Vedellä seinä tehtäisiin vain kosteaksi, ja sen seurauksena seuraavassa ”kaasutuksessa” HCN:ää imeytyisi vielä enemmän. Lisäksi katossa, jota kaiketi ei pesty, ei ole syanidia enempää kuin seinissä.

Richard J. Green on väittänyt kirjoituksissaan (Green: ”Leuchter, Rudolf & the Iron Blues”; Green: ”The Chemistry of Auschwitz”), että muurattujen seinien pH on neutraali tai lievästi hapan, jolloin syanidien ei voi odottaa kertyvän niihin. Green ei ollut tutkinut alan kirjallisuutta (vaikka on kemisti), vaan oli ottanut tämän tiedon Krakovan tutkijoilta, joiden mukaan ”kaasukammioiden” seinien pH on kuuden ja seitsemän välillä, so. lievästi hapan/neutraali.

Rudolf toteaa, että tietenkin pH on neutraali 50 vuoden jälkeen! Neutraloituminen ehtii tapahtua. Kuitenkin kun seinät muurataan pystyyn, sementti, laasti ja betoni ovat lievästi alkalisia useiden kuukausien ja vuosien ajan. Krakovan havainto ei siis todista mitään berliininsinen kertymisen suhteen.

Lievästi alkalinen ympäristö on ehto HCN:n imeytymiselle rakenteisiin. Green esittää ajatuksen lievästi happamasta pH:sta siksi, että voisi näin sanoa, ettei syanidien akkumuloitumista (kaasukammiossa) tapahdu eikä siis muodostu sinistä väriä. Sama temppu kuin Krakovan tutkijoilla (CO2:n imeytymisestä veteen, ks. kirjoitus ”Puolalainen huijaus”). Ja kuinka sitten vaatteiden puhdistamiseen tarkoitettujen täidentorjuntakammioiden seinämiin berliininsineä tulee?

Green muuten myöntää, että suuret berliininsinimäärät täidentuhoamiskammioiden seinissä ovat seurausta syaanivedyn käytöstä; näin hän epäsuorasti tuomitsee puolalaisten Krakovan huijareiden analyyttisen menetelmän. Tätä Green kuitenkaan ei suostu myöntämään. Hän tuomitsee sen, että Rudolf ylipäätään on kritisoinut Markiewicziä.

Muutenkin Greenin lähestymistapa on epätieteellinen. Germar Rudolf toteaa hänestä:

”Green ei voi koskaan hyväksyä mitään sellaista eksaktien tieteiden tulosta, joka kumoaa sen, minkä hän luulee olevan totta” (Rudolf + Mattogno: Auschwitz Lies, s. 75; koko Greeniä arvosteleva artikkeli ”Green sees red” [suomeksi ”Green näkee punaista”] on sivuilla 69-85).

Rudolf paljastaa Greenin karkean tietämättömyyden ja älyllisen epärehellisyyden. Greenin tekstistä suuri osa on ala-arvoista solvaamista. Hän syyttää Rudolfia ”valehtelijaksi”, ”hämmentäjäksi” jne., eikä hän ota huomioon Rudolfin asiaperusteluita.

Berliininsini ei hajoa; se pysyy kiinni niin kauan kuin aine, jossa se on kiinni, on olemassa! Siksi se on vielä nytkin sodanaikaisten täidentuhoamiskammioiden seinämissä havaittavissa.

Mutta siellä, missä sitä tulisi olla suuret määrät, jos ihmisiä olisi surmattu Zyklon B:llä, sitä ei ole. Koko tarina ihmisten kaasuttamisesta Zyklon B:llä on valhe.

Saksalaisilla ei ollut teloituskaasukammioita. Liittoutuneet takavarikoivat tonneittain saksalaisia dokumentteja, eikä yhdessäkään viitata millään tavalla ”kaasukammioihin”.

Propagandafilmit ”todisteena”

Saksalaiset antoivat Buchenwaldin vangeille tietyn määrän rahaa joka viikko tupakan tms. ostamista varten leirin kanttiinista, bordellia varten tai sitten vanki saattoi tallettaa rahat omalle tililleen. Kaikilla keskitysleireillä vangeille oli luotu oma raha. (Jennifer White: Concentration Camp Money / The Barnes Review Helmikuu/2001, s. 7-9) Liittoutuneet pommittivat Buchenwaldin lähellä sijaitsevaa tehdasta, jolloin 80 vartijaa kuoli ja 300 haavoittui. Pommitus tappoi myös n. 400 vankia. 1450 loukkaantui ja heistä 600 vakavasti. Vankeja ei ollut kai tarkoitus pommittaa (muistamme kuitenkin, kuinka tätä voitiin tehdä surutta esim. Cap Arconan tapauksessa). Tällaisissa pommituksissa kuoli vankeja eri työmailla ja tehtaissa. Keskitysleirit olivat kuitenkin ehkä jopa kaikkein turvallisin paikka ihmisillle Euroopassa, erityisesti juutalaisille. Muistamme sodan lopun pommituksen, jossa kuoli Nordhausenin keskitysleirin vankeja. Amerikkalaiset ottivat valokuvan kuolleista vangeista lojumassa pitkin tannerta ja syyttivät saksalaisia heidän surmaamisestaan. Valokuvaa on levitetty sodan jälkeen jatkuvasti ja itsekin olen törmännyt nettikeskusteluissa siihen. Tietysti haksahdin arveluihin erinäisten syntisten ja vaarallista tietoa omaavien surmaamisesta vetäytymisvaiheessa eikä tästä ole niinkään kauan. Tästä kuvasta ja menettelystä Wolfgang Hackert tiesi, että ns. demokraattinen järjestelmä näyttäisi olevan synonyymi järjestelmälliselle valehtelulle. Mutta valehtelulla siis päästään hyvin pitkälle, jos koko yhteiskunta jauhaa näitä valheita ja harrastaa esim. tällaisia petoksia. Täydellinen harhautus vaatinee tulevaisuudessa kuitenkin enemmän sensuuria ja rangaistuksia.

Kansainvälisen Punaisen ristin tarkastajat eivät löytäneet yhtään mitään todisteita Akselivaltojen valtaamien alueiden keskitysleireistä mistään järjestelmällisestä juutalaisten tuhoamisesta. Heidän 1600-sivuinen raporttinsa ei sisällä viittauksia kaasukammioihin tai valesuihkuihin, joukkomurhiin tms. Punainen risti teki yhteistyötä Vatikaanin kanssa eikä kumpikaan taho suostunut alistumaan Liittoutuneiden ”vastuuttomiin kansanmurhasyytöksiin”. Punainen risti ilmaisi kyllä huolensa 2.10.1944 siitä, että liikenneverkon tuhoutuminen pommituksissa tulisi johtamaan vaikeuksiin ruoan jakamisessa ja siten nälänhätään. Näin kävikin sodan loppuvaiheessa. Kansainvälisen punaisen ristin raportit arvioivat pääasialliseksi kuolinsyyksi keskitysleireillä kaootiset olot viimeisinä kuukausina sodan lopussa, jolloin ruoka ja lääkkeet loppuivat ja hygieniaolot saivat aikaan tyyfuksen puhkeamisen vankijoukoissa. 1.2.1945 saksalaiset viranomaiset puhuivat Punaisen ristin presidentin kanssa katastrofaalisesta tilanteesta leireillä ja maaliskuussa Ernst Kaltenbrunner määräsi jatkuvan Punaisen ristin avun jakelun ja yhden Punaisen ristin lähettilään jatkuvan läsnäolon joka leirissä. (Richard E. Harwood: Did Six Million Really Die? Truth at Last-Exposed /julkaistu 1974, nyt AAARGH-sivustolla netissä, s. 35-37). Kansainvälinen Punainen risti sai jo elokuussa 1942 jakaa apupaketteja avainleirien keskitysleirivangeille ja helmikuusta 1943 kaikkien leirien vangeille. Syksystä 1943 toukokuuhun 1945 Punainen risti jakoi 9000 pakettia joka päivä, 4500 tonnia ja 1 112 000 pakettia (ruokaa, lääkkeitä, vaatteita). Juutalaisille lähetettiin myös paljon muita paketteja ulkomailta. Punainen risti jakoi apua myös esim. 183 000 Romanian juutalaiselle siihen asti, kunnes N-liitto miehitti maan. Neuvostoliiton miehitysalueille ei järjestö pystynyt toimittamaan mitään. Maaliskuussa 1945 koko Saksan liikenneverkko tuhottiin erityisellä pommitusoperaatiolla ja apu ei enää mennyt perille. Punainen risti protestoi kiivaasti pommituksia juutalaisten ja muiden vankien etu mielessään. Liittoutuneiden merisaarto vaikeutti Punaisen ristin operaatioita. Apu olisi ollut paljon massiivisempaa ilman sitä. Apu jouduttiin ostamaan Unkarista, Slovakiasta, Romaniasta ym. Amerikkalainen juutalainen Joint Distribution Committee sai pitää toimistoa Berliinissä USA:n sotaan liittymiseen saakka, mutta sen toimisto lakkautettiin täällä tämän jälkeen vahvan kommunistisen vakoilutoiminnan vuoksi. (Sama). Ernst Kaltenbrunner teloitettiin tuomittuna rikoksista ihmisyyttä vastaan 16.10.1946. Amerikkalaisten vapautettua Dachaun ja murhattua 560 antautunutta vartijaa ja brittien vapautettua Belsenin, vankeja näissä leireissä kuoli päivittäin enemmän kuin saksalaisten hallinnan aikana sodan lopussa. Belsenissä kuoli lopulta kaksi kertaa niin paljon vankeja brittien käsissä (14 000) kuin sodan lopun kaaoksessa Saksan hallinnan aikana (6 800). Ruumiita riitti elokuvanauhoihin.

Sefton Delmer, Britannian propagandapäällikkö, sanoi, että liittoutuneet kuljettivat satojen kuolleiden saksalaisten ruumiita Eisenhowerin Reinin-Niittyjen tuhoamisleireiltä ja muilta vastaavilta leireiltä käyttöä varten virallisissa filmeissä, joissa syyllistettiin saksalaisia. Abram Games ja Delmer molemmat myönsivät, että ruumiit eivät olleet juutalaisia. Edith Head (pukusuunnittelija), Ben Hecht (käsikirjoittaja), Bernard Herrman (säveltäjä), Lev Wasserman ja David O. Selznick avustivat Hitchcockin ponnisteluja hallituksen tehtävissä. Myöhemmin Selznick hankki palkinnoksi edullisia sopimuksia Hitchcockille, jonka kyvyt oli jo huomattu. (T. Stokes: Alfred Hitchcock’s part in WWII, http://thetruthnews.info/hitchcock.html , katsottu 26.5.2013) Tämä on paitsi arvattu, myös tiedetty. ”Ruumispinoissa” on ainakin Hitchcockin filmillä myös Dresdenin pommitusten uhreja. Tämä on niin tuttua. Oli aivan oletettua, etteivät Belsenin ruumiit riittäisi, vaan jo jokin pahuus ajaisi käyttämään petollisesti murhattujen saksalaisten ruumiita juutalaisten ruumiina.

Death Mills (Kuolemantehtaat) oli tunnettu propagandafilmi. Se oli laadittu paitsi maailmaa, myös saksalaisten ”uudelleenkasvattamista” varten USA:n sotaministeriön toimesta. Juutalainen Billy Wilder oli siirtynyt Hollywoodiin 1933 Saksasta. Hän ohjasi ja leikkasi elokuvan. Osa filmistä käytettäisiin Nürnbergissä. Myös NL toimitti materiaalia Majdanekista filmiä varten. Lähinnä esitetään nälkiintyneitä ruumiita erinäisten krematorioiden ja vankikuvien lisäksi. Vaatekasoja yms. Lisäksi on kuvaa amerikkalaisten vapauttamasta Buchenwaldista.

 

Nämä Wilder kuvasi kameramies Ellis W. Carterin kanssa. Koska Wilder oli tunnettu juutalainen, hänen läsnäolonsa Saksassa salattiin ja myös hyvin pitkälle toiminta ohjaajana. Saksalaiset olisivat tulleet epäluuloisiksi. Filmin jälkeen Carter kuvasi myös antropologisesta museosta saatuja kutistettuja päitä, lampunvarjostimia ja eläimen nahkoja ja muuta naurettavaa valhepropagandaa. (http://archive.org/details/TheDirectorOfTheHolocaust-KhazarExpatriateBillyWilder katsottu 2.7.2013) Näillä tällaisilla ”autenttisilla” filmeillä on suuresta osasta sisältöä kysymys lavastuksista. Kohtauksia on lavastettu jälkeenpäin, näyttelijöitä esiintyy vankeina jne. Wilder ja muut Hollywoodin tunnetut henkilöt saivat tehtäväkseen suunnattoman valheprojektin, jolla huomio kiinnitettäisiin liittoutuneiden valheisiin, joita tehtäisiin vakuuttavammiksi petollisilla filmeillä (Filmit ovat uskomattoman typeriä! Ehkä ihmiset uskovat kuitenkin tuoreeltaan mitä vain ja tuolloinhan tietoa oli vähemmän.) Juutalaisten suunnittelemassa ja järjestelmällisesti ohjaamassa sodassa sai surmansa 60 miljoonaa ihmistä, mutta juuri juutalaisia ei kuollut. Heidän olemattomat uhrinsa saivat kuitenkin kaiken huomion jälkeenpäin. Leni Riefenstahl pakotettiin mukaan toimintaan. (Sama)

 

Dwight Eisenhowerin kauhuleireiltä voisi kertoa joukon koskettavia tarinoita. Eräs vanki kertoi, että ei koskaan osannut kuvitella, että ihminen saattaisi olla niin julma toiselle ihmiselle. Muistamme, että vankileirejä ja kidutuskeskuksia kuten näytösoikeudenkäyntejä saksalaisia vastaan pyörittivät Lännessäkin juutalaiset (Englanti, USA ja Ranska). Eisenhower oli sotilasasioita osaamaton Bernard Baruchin armeijan johtoon nostama mies. Ennen presidenttiyttään hän oli Columbian yliopiston presidentti (1948-53). Hän oli tietenkin Baruchin mies myös Valkoisessa Talossa. Morgan ja Rockefeller ja lukuisat CFR-jäsenet olivat hänen takanaan vaaleissa 1953. Nimittämisensä jälkeen hän kertoi Amerikan yhtyneiden Synagoogien presidentille: ”Juutalainen kansa ei voisi saada parempaa ystävää kuin minä…Kasvoin siinä uskossa, että juutalaiset olivat valittu kansakunta ja että he antoivat meille sivilisaatiomme korkeat eettiset ja moraaliset periaatteet .” (Douglas Reed: The Controversy of Zion /1978 s. 332-333)

Leirien vapauttaminen, osa 1.

Suomennos artikkelista Theodore J. O’Keefe: The Liberation of the Camps (2002; julkaistu alun perin JHR-lehdessä 1995, nro 4, s. 18-23).

Dachaussa, Buchenwaldissa, Dorassa, Mauthausenissa ja muissa työ- ja internointileireissä kauhistuneet amerikkalaiset jalkaväkimiehet kohtasivat joukoittain kuolleita ja kuolevia vankeja, riutuneita ja sairaita. Eloonjääneet kertoivat heille pöyristyttäviä tarinoita kidutuksista ja murhista ja tukivat väitteitään näyttämällä sotilaille krematoriouuneja, väitettyjä kaasukammioita, kuviteltuja kidutusvälineitä, jopa kutistettuja päitä ja kuolleitten vankien nyljetystä ihosta valmistetuiksi väitettyjä lampunvarjostimia, käsineitä ja käsilaukkuja.

USA:n hallituksen viranomaiset, tietoisina siitä, että useimmat amerikkalaiset, jotka muistivat heille ensimmäisen maailmansodan aikana syötetyt kauhutarinat, yhä epäilivät Hitlerin hallintoa vastaan suunnattua liittoutuneiden propagandaa, päättivät ”dokumentoida”, mitä sotilaat olivat löytäneet leireistä. Merkittäviä lehtimiehiä ja poliitikkoja kuljetettiin paikalle katsomaan riipaisevaa todistusaineistoa samalla kun USA:n armeijan viestijoukot filmasivat ja valokuvasivat näkymiä jälkipolville. Kuuluisa lehtimies Edward R. Murrow raportoi kauhun mutta ei enää epäuskon tunnelmissa, mitä hänelle oli kerrottu ja näytetty, ja Dachau ja Buchenwald painuivat lähtemättömästi amerikkalaisen väestön sydämiin ja mieliin häpeällisyydessään vertaansa vailla olevina niminä tämän planeetan surullisessa ja verisessä historiassa.

Amerikkalaisille siitä, mitä leireistä ”löydettiin” – kuolleet ja sairaat, vankien kauhistuttavat kertomukset, kaikki kidutuksen ja terrorin rekvisiitta – tuli perusta ei ainoastaan ohimenevälle propagandakampanjalle vaan myös vakaumukselle, että kyllä, se oli totta: saksalaiset todella tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista, useimmat heistä kaasukammioissa. Sitä, mitä sotilaat löysivät, käytettiin filmeinä, joiden katsominen oli Saksan hävinneelle väestölle pakollista, Saksan kansan ”uudelleenkouluttamiseen” tuhoamalla heidän kansallinen ylpeytensä ja tahtonsa yhteiseen, riippumattomaan kansallisvaltioon ja tuomalla niiden paikalle kollektiivisen syyllisyyden ja poliittisen kyvyttömyyden lannistavat tunteet. Ja kun Nürnbergin todistukset ja tuomiot sisälsivät useimmat, ellei kaikki, niistä kauhutarinoista, joita amerikkalaisille oli kerrottu Dachausta, Buchenwaldista ja muista USA:n armeijan valtaamista paikoista, holokausti saattoi käydä yhdestä dokumentoiduimmista, yhdestä vahvistetuimmista, yhdestä toteennäytetyimmistä historiallisista vaiheista ihmiskunnan menneisyydessä.

Toisenlainen todellisuus

Mutta nykyisin tiedetään, että hyvin pian leirien vapauttamisen jälkeen amerikkalaiset viranomaiset olivat tietoisia siitä, että leirien todellinen tarina oli kokonaan toisenlainen kuin se, johon he valmensivat armeijan yleisiä tiedotusupseereita, hallituksen tiedottajia, poliitikkoja, journalisteja ja muita äänitorvia.

Kun amerikkalaiset ja brittiläiset joukot valtasivat Länsi- ja Keski-Saksan keväällä 1945, niitä seurasivat joukot, joiden tehtävänä oli löytää ja hankkia kaikki mahdollinen todistusaineisto Saksan sotarikoksista. Heidän joukossaan oli tri Charles Larson, yksi Amerikan johtavista oikeuspatologeista, joka oli nimitetty sotaylituomarin virastoon. Tri Larson suoritti ruumiinavauksia Dachaussa ja noin 20 muussa saksalaisessa leirissä, tutkien joinakin päivinä yli 100 ruumista. Tri Larsonin suoritettua epämiellyttävän työnsä Dachaussa USA:n armeijan syyttäjät kuulustelivat häntä kolmen päivän ajan. [1]

Entä tri Larsonin löydökset? Hänen eräälle amerikkalaiselle journalistille vuonna 1980 antamansa haastattelun mukaan…

”…meille on kerrottu, että kuusi miljoonaa juutalaista tuhottiin; osa siitä on huijausta.” [2]

Ja mikä osa oli huijausta? Tri Larson, joka elämäkertakirjoittajalleen ilmoitti, että hänen tietääkseen hän…

”…oli ainoa palveluksessa ollut oikeuspatologi koko Euroopan Teatterin alueella”, [3]

kertoi ”Wichita Eagle”-lehden toimittajalle Jan Floerchingerille, että…

”…koskaan ei löytynyt myrkkykaasutapausta.” [4]

Yksikään holokaustihistorioitsija ei ole koskaan siteerannut tri Larsonia tai ketään muutakaan rikosoikeuden asiantuntijaa näyttääkseen toteen edes yhden myrkkykaasusta johtuneen kuolemantapauksen, oli myrkkykaasu Zyklon B tai jokin muu.

Pilkkukuume, ei myrkkykaasu

Elleivät onnettomat uhrit Dachaussa, Buchenwaldissa ja Bergen-Belsenissä menehtyneet kaasutuksiin, mihin sitten? Kidutettiinko heidät kuoliaiksi? Näännytettiin tarkoituksella nälkään? Vastaukset näihin kysymyksiin ovat myös tiedossa. Kuten tri Larson ja muut liittoutuneiden lääkärit havaitsivat, pääsyy kuolemiin Dachaussa, Belsenissä ja muissa leireissä oli sairaus, ennen kaikkea pilkkukuume, vanha ja kauhistuttava ihmiskunnan vitsaus, joka viime aikoihin asti on viihtynyt paikoissa, joissa ihmisiä on ahdettu yhteen oloissa, joissa terveydenhuoltoa ei ole tunnettu tai se on luhistunut. Näin oli asianlaita Saksan ylikansoitetuissa internointileireissä sodan lopussa: huolimatta sellaisista toimenpiteistä kuin järjestelmällisestä täiden tuhoamisesta (täit levittivät pilkkukuumetta), sairaiden asettamisesta karanteeniin ja kuolleitten tuhkaamisesta, Saksan ruoka-, kuljetus- ja terveydenhuoltojärjestelmien tosiasiallinen romahtaminen johti niissä katastrofiin.

Ehkä kaikkein arvovaltaisin pilkkukuumetta ja leirien kuolleisuutta koskeva lausunto on peräisin Harvardin yliopiston terveydenhuollon tiedekunnan ehkäisevän lääketieteen ja epidemiologian professorilta, lääketiet. tri. ja fil. tri. John E. Gordonilta, joka oli USA:n joukkojen mukana Saksassa vuonna 1945. Tri Gordon raportoi vuonna 1948:

”Saksassa tavatusta pilkkukuumeesta pääosan muodostivat keskitysleirien vankien keskuudessa puhjenneet epidemiat.”

Tri Gordon selitti taudin puhkeamisen syitä näin:

”Saksa oli kaaoksessa. Kokonaisten kaupunkien tuhoutuminen ja etenevien armeijoiden jälkeensä jättämä jälki heikensivät elinolosuhteita, mikä edisti taudin leviämistä. Hygienia oli heikkolaatuista, julkiset palvelut olivat täysin sekasorrossa, ruokahuolto ja ruoan jakelu oli heikkoa, majoitus oli puutteellista ja järjestys ja kuri puuttui kaikkialta. Mikä vielä tärkeämpää, tapahtui niin suuria väestöjen siirtymisiä, että harvat maat ja harvat aikakaudet ovat sellaisia kokeneet.” [5]

Tri Gordonin havainnot vahvistaa tri Russel Barton, nykyisin kansainvälisesti tunnettu psykiatri, joka nuorena lääketieteen opiskelijana saapui Bergen-Belseniin brittijoukkojen mukana vuonna 1945. Barton, joka tarjoutui pitämään huolta sairastuneista, todisti valan antaneena Toronton oikeudessa vuonna 1985:

”Tuhannet vangit, jotka kuolivat Bergen-Belsenin keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana, eivät kuolleet tahalliseen nälkiinnyttämiseen vaan sairauksien tulvaan.” [6]

Tri Barton todisti edelleen, että saapuessaan leiriin hän oli uskonut tahallisesta nälkiinnyttämisestä kertoviin tarinoihin mutta tutkittuaan hyvin varustettuja keittiöitä ja huolellisesti vuodesta 1942 lähtien ylläpidettyä kirjanpitoa kunakin päivänä keitetyistä ja kulutetuista ruoista hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että sellaiset tarinat ovat valhetta. Suureen ääneen esitetyistä päinvastaisista väitteistä ja laajalle levinneistä päinvastaisista käsityksistä huolimatta kukaan tutkija ei ole kyennyt näyttämään toteen, että saksalaiset olisivat pyrkineet tuhoamaan ihmisiä näännyttämällä heidät nälkään leireillään.

 

Ei lampunvarjostimia, ei käsilaukkuja, ei …

Entä kauhutarinat keskitysleirien vangeista, joilta irrotettiin ihoa tatuointien vuoksi, nyljettiin ihoa lampunvarjostimien ja käsilaukkujen tai muiden esineiden valmistamiseksi? Entä lukemattomat ”kidutuspenkit”, ”lihakoukut”, raippapaalut, hirsipuut ja muut kidutus- ja tappovälineet, joita kerrotaan olleen runsaasti jokaisessa Saksan leirissä? Nämä ja vielä groteskimmat neuvostoliittolaisten syyttäjien esittämät väitteet löysivät tiensä Nürnbergin pöytäkirjoihin.

Lapunvarjostimia ja tatuoituja ihoja koskevat syytökset esitettiin journalistien ”Buchenwaldin nartuksi” kutsumaa Ilse Kochia vastaan, jonka kerrottiin sisustaneen talonsa huono-onnisten vankien ruskettuneesta nahasta valmistetuilla esineillä. Vallatun Saksan amerikkalaisen vyöhykkeen sotilaskuvernööri, kenraali Lucius Clay, joka tutki hänen tapaustaan vuonna 1948, kertoi kuitenkin Washingtonissa olleille esimiehilleen:

”Ei ole vakuuttavaa todistusta siitä, että hän (Ilse Koch) olisi valikoinut vankeja tuhottaviksi saadakseen itselleen tatuoitua ihoa tai että hänellä olisi ollut hallussaan ihmisen ihosta valmistettuja esineitä.” [7]

Vuosia myöhemmin antamassaan haastattelussa kenraali Clay totesi pahamaineisten lampunvarjostimien materiaalista:

”Niin, itse asiassa kävi ilmi, että se oli vuohennahkaa. Mutta oikeudenkäynnissä se oli yhä ihmisennahkaa. Hänen oli lähes mahdoton saada oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.” [8]

Ilse Koch hirtti itsensä länsisaksalaisessa vankilassa vuonna 1967.

Olisi pitkästyttävää luetella ja kumota yksitellen natsien kauhutekoja koskevat tuhannet eriskummalliset väitteet. Oli kuitenkin tapauksia, joissa saksalaista julmuutta esiintyi. Tämä käy ilmi Saksan rikospoliisin palveluksessa toimineen rikostutkija tri Konrad Morgenin Nürnbergin todistajanaitiossa antamasta todistuksesta, jota juutalaiseen holokaustiin uskovat eivät ole koskaan asettaneet kyseenalaiseksi. Tri Morgen ilmoitti oikeudelle, että Heinrich Himmler, Hitlerin SS:n ja pelätyn Gestapon päällikkö, oli antanut hänelle valtuudet mennä mihin tahansa keskitysleiriin tutkimaan tapauksia, joissa leirin henkilökunnan väitettiin syyllistyneen julmuuksiin tai korruptioon. Tri Morgenin Nürnbergissä antaman, valalla vahvistetun todistuksen mukaan hän tutki 800 tällaista tapausta, ja niistä yli 200 tapauksessa syyllisyys todettiin. [9] Rangaistuksiin kuului myös kuolemanrangaistus pahimmille rikoksentekijöille; sellainen annettiin esimerkiksi Ilsen aviomiehelle, Buchenwaldin komentaja Karl Kochille.

Itse asiassa oli niin, että kun leirien komentajat joissakin tapauksissa määräsivät ruumiillisen rangaistuksen, sellaisen toimenpiteen oli saatava Berliinin viranomaisten hyväksyntä, ja vaatimuksena oli, että leirin lääkärin tulee ensin varmistaa rangaistavaksi määrätyn vangin hyvä terveys ja olla sitten läsnä itse ruoskinnassa. [10] Olivathan leirit lähes koko sodan ajan tärkeitä teollisuuskeskuksia, ja vankien hyvä terveys ja moraali olivat äärimmäisen tärkeitä Saksan sotaponnisteluille; tämä käy ilmi keskitysleirejä valvovan viraston päällikön, SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Richard Glücksin, vuonna 1942 antamasta määräyksestä, joka asetti leirien komentajat…

”…henkilökohtaiseen vastuuseen siitä, että vankien fyysistä terveyttä pidetään kaikin mahdollisin keinoin yllä.” [11]

Keskitysleireissä olleet – pelkästään uhreja?

Buchenwaldissa ja muissa leireissä työskennelleet Yhdysvaltain armeijan tutkijat vakuuttuivat nopeasti siitä, minkä leirien kokeneet vangit jo tiesivät: pahimpia rikoksentekijöitä ja julmimpia henkilöitä leireissä eivät olleet vartijat vaan vangit itse. Tavalliset rikolliset, sellaiset kuin ne, jotka nyt täyttävät USA:n vankilat, suorittivat monia konnantöitä, varsinkin jos he olivat vaikutusvaltaisessa asemassa, ja fanaattiset kommunistit, jotka hyvin järjestäytyneinä taistelivat vankien joukossa olleita monia poliittisia vihollisiaan vastaan, eliminoivat vastustajiaan stalinistisella häikäilemättömyydellä.

Kaksi Yhdysvaltain armeijan tutkijaa Buchenwaldissa, Egon W. Fleck ja Edward A. Tenenbaum, tutkivat huolellisesti leirissä ennen sen vapauttamista vallinneita olosuhteita. Esimiehilleen luovuttamassaan yksityiskohtaisessa raportissa he toivat esiin – esipuheen heidän raporttiinsa kirjoittaneen heidän komentajansa Alfred Toambsin sanoin – kuinka…

”…vangit itse organisoivat tappavan terrorin natsiterrorin sisään.” [12]

Fleck ja Tenenbaum kuvasivat rikollisten ja kommunistien harjoittamaa vallankäyttöä näin:

”Luottovangeilla, jollaisiksi ajan mittaan tulivat vain saksalaiset kommunistit, oli valta yli kaikkien muiden vankien elämän. He saattoivat tuomita jonkun miehen tai jonkin ryhmän lähes varmaan kuolemaan – – Kommunistiset luottovangit olivat suoraan vastuussa suuresta osasta Buchenwaldin raakuuksia.”

Amerikan Saksassa toimineen sotilashallituksen päähistorioitsija, eversti Donald B. Robinson, loi katsauksen tähän Fleckin ja Tenenbaumin raporttiin eräässä ”The American Mercury”-lehden artikkelissa pian sodan jälkeen. Eversti Robinson kirjoitti osuvasti amerikkalaisten tutkijoiden havainnoista:

”Kävi ilmi, että kommunistien kanssa samaa mieltä olleet söivät; toista mieltä olleet kuolivat nälkään.” [13]

Vankien harjoittaman raakuuden on vahvistanut myös Ellis S. Spackman, joka USA:n seitsemännen armeijan vastatiedustelun pidätys- ja internointiosaston päällikkönä oli mukana Dachaun vapauttamisessa. Spackman, joka myöhemmin toimi historian professorina San Bernardino Valleyn yliopistossa Kaliforniassa, kirjoitti vuonna 1966, että Dachaussa…

”…vangit olivat ne todelliset rikolliset, jotka suorittivat julmuuksia toisia vankeja kohtaan.” [14]

”Kaasukammiot”

Joulukuun 9. päivänä 1944 eversti Paul Kirk ja everstiluutnantti Edward J. Gully tarkastivat Natzweilerissa Elsassissa olleen saksalaisen keskitysleirin. He raportoivat havainnoistaan USA:n 6. armeijaryhmän esikunnassa olleille esimiehilleen, jotka myöhemmin toimittivat Kirkin ja Gullyn raportin sotarikososastolle. Vaikka, kuvaavaa kyllä, raportin koko tekstiä ei ole koskaan julkaistu, eräs holokaustiväitteitä tukeva kirjailija on paljastanut, että nämä kaksi tutkijaa luonnehtivat ranskalaisten tietolähteiden heille näyttämää tilaa varovasti ”NIIN SANOTUKSI murhakaasukammioksi” ja totesivat, että sitä ”on VÄITETTY käytetyn murhakaasukammiona.” [15]

Sekä tämän Natzweiler-raportin varovainen kieli että sen tehokas salaaminen ovat voimakkaassa ristiriidassa sen herkkäuskoisuuden, sekavuuden ja kovaäänisen julkisuuden kanssa, jotka liittyivät Dachaun väitetyistä kaasukammioista laadittuihin virallisiin raportteihin. Aluksi erään USA:n armeijan valokuvan, jossa eräs sotilas katselee vaitonaisena metalliovea, johon on merkitty pääkallo ja ristikkäiset luut sekä saksan kielellä sanat ”Varokaa! Kaasua! Kuolemanvaara! Älkää avatko!”, tulkittiin esittävän murha-asetta. Myöhemmin kuitenkin ilmeisesti havaittiin, että kyseessä oleva tila oli vain tavallinen täidentorjuntakammio vaatteita varten, ja eräs toinen väitetty kaasukammio, tällä kertaa ovelasti suihkuhuoneeksi naamioitu, näytettiin amerikkalaisille kongressin jäsenille ja journalisteille paikkana, jossa tuhannet menehtyivät. Vaikka lehdistössä on lukuisia raportteja tämän toisen ”kaasukammion” toiminnasta, yhtäkään armeijan koulutettujen tutkijoiden laatimaa virallista raporttia ei ole esitetty sellaisten kysymysten kuin suihkujen tehtävän selvittämiseksi: olivatko ne ”valesuihkuja” vai virtasiko tappava syanidikaasu niiden kautta? (kummallakin teorialla on huomattava tuki journalistisessa ja historiallisessa kirjallisuudessa).

Se mitä yllä on sanottu Dachausta, pitää paikkansa myös Buchenwaldin, Bergen-Belsenin ja muiden liittoutuneiden valtaamien leirien suhteen. ”Kaasukammioita”, ”kaasu-uuneja” ja muuta sellaista koskevalla propagandalla ei ole ollut loppua, mutta tähän mennessä ei ole tullut päivänvaloon yhtäkään yksityiskohtaista kuvausta tästä murha-aseesta ja sen toiminnasta, ei yhtäkään sellaista raporttia, joka oli välttämätön minkä tahansa pahoinpitely- tai murhatapauksen menestyksekkäälle syyttämiselle Amerikassa tuohon aikaan, ja edelleen on.

Lisäksi joukko holokaustiauktoriteetteja on julkisesti nyt ilmoittanut, ettei Saksassa ollut mitään kaasutuksia eikä tuhoamisleirejä! Kaikki tällainen, meille kerrotaan, sijaitsi alueella, joka nyt on Puola, alueella, jonka Neuvostoliiton puna-armeija valloitti ja jonne läntisillä tutkijoilla ei ole pääsyä. Vuonna 1960 tri Martin Broszat, joka nykyisin (1995) on Münchenissä toimivan ”Nykyhistorian Instituutin” (”Institute for Contemporary History”) johtaja, instituutin, jota Länsi-Saksan hallitus rahoittaa holokaustitarinan TUKEMISEKSI, kirjoitti saksalaiselle ”Die Zeit”-lehdelle kirjeen, jossa hän kategorisesti totesi:

”Dachaussa, Bergen-Belsenissä ja Buchenwaldissa ei kaasutettu juutalaisia tai muita vankeja.” [16]

Natsien ammattimetsästäjä Simon Wiesenthal kirjoitti vuonna 1975:

”Saksan maaperällä ei ollut tuhoamisleirejä.” [17]

Ja Dachaun ”kaasukammiota” nro 2, jota kerran esiteltiin järkyttyneelle ja surevalle maailmalle aseena, joka vaati satoja tuhansia henkiä, kuvataan nyt Dachaun ”muistopaikalla” vieraileville turisteille jaettavassa esitteessä tällaisin sanoin:

”Tätä suihkuhuoneeksi naamioitua kaasukammiota ei käytetty.” [18]

 

Propaganda lisääntyy

Yli neljäkymmentä vuotta sen jälkeen kun amerikkalaiset joukot astuivat Dachauhun, Buchenwaldiin ja muihin saksalaisiin leireihin ja koulutetut amerikkalaiset tutkijat toivat esiin totuuden siitä, mitä niissä tapahtui, Washingtonin hallitus, Hollywoodin ajanvietemedia ja New Yorkin sanomalehtimedia yhä syytävät ulos miljoonia sanoja ja kuvia vuosittain leirien kauhuista ja holokaustin häpeällisyydestä. Huolimatta siitä, että hävinneitä etelävaltioita lukuun ottamatta yksikään Amerikan vihollinen ei ole koskaan kärsinyt niin täydellistä ja musertavaa tappiota kuin Saksa vuonna 1945, joukkotiedotusvälineet, poliitikot ja virkamiehet käyttäytyvät ikään kuin Hitler ja hänen joukkonsa ja hänen keskitysleirinsä yhä jatkaisivat olemassaoloaan ikuisessa nykyisyydessä ja mielipidevaikuttajamme yhä, tietämättömyydestä tai ilkeydestä, vääristelevät leirejä koskevia tosiasioita.

Aika totuudelle

On aika, että hallitus ja ammattihistorioitsijat paljastavat totuuden Dachausta, Buchenwaldista ja muista leireistä. On aika, että he antavat Amerikan kansan tietää, kuinka vangit kuolivat ja kuinka eivät. On aika, että väitteet kaasulla suoritetusta joukkomurhasta selvitetään ja tutkitaan samalla tavoin kuin muillekin murhaväitteille tehdään. On aika, että tiettyjen tahojen kyseenalaistamattomien holokaustiväitteiden perusteella saama ilmainen hyöty lopetetaan, kuten myös on aika, että muista ryhmistä, esimerkiksi saksalaisista, itäeurooppalaisista, roomalaiskatolisesta hierarkiasta ja Amerikan ja Britannian sodanaikaisesta johdosta, lakataan tekemästä syntipukkeja, oli kyseessä heidän väitetty roolinsa holokaustissa tai heidän oletetut laiminlyöntinsä sen pysäyttämisessä.

Ennen kaikkea on aika, että tämän suuren demokraattisen tasavallan kansalaiset saavat tietoonsa leirejä koskevat tosiasiat, joiden tietämiseen heillä on oikeus, joka on perustavan tärkeä heidän käyttäessään valtaansa ja tahtoaan maansa hallinnassa. Kansalaisina ja veronmaksajina amerikkalaisilla on etniseen taustaan tai uskontoon katsomatta perusoikeus ja ensisijainen intressi saada tietää sellaisiin tapahtumiin liittyvät tosiasiat, joita vallanpitäjät pitävät määräävinä Amerikan ulkopolitiikassa ja koulutuspolitiikassa ja siinä, mitä menneisyyden tapahtumia se valitsee muistettaviksi yhteiskunnallisessa elämässämme.

Holokaustin väitetyt totuudet ovat nykyisin (1995) esillä kaikkialla sivistyneessä maailmassa: Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Britanniassa, Alankomaissa, Skandinaviassa, Japanissa, rajamme toisella puolella Kanadassa ja Amerikan Yhdysvalloissa itsessään. Totuudesta päätetään vain turvautumalla tosiasioihin julkisella foorumilla, ei salaamalla tosiasiat, kieltämällä totuus ja aitaamalla todellisuus. Totuus tahtoo tulla julki, ja on aika, että tämän maan hallitus ja hallitukset ja kansainväliset elimet kaikkialla maailmassa julkistavat ja tekevät avoimeksi todistusaineiston siitä, mitä todellisuudessa tapahtui Saksan keskitysleireissä vuosina 1933-1945. Tällöin voimme tehdä lopun valheista ilman pelkoa ja puolettomasti ja toteuttaa sitä sovinnon ja uudistumisen työtä, joka on ja jonka täytyy olla luja perusta kansojen väliselle keskinäiselle suvaitsevaisuudelle ja rauhalle, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen eikä aseisiin, piikkilankoihin, vankiloihin ja valheisiin.

Julkaisija ”The Truth Seekerin” O’Keefen kirjoitukseen liittämä jälkikirjoitus:

USA:n armeijan varhaisten tutkimusten johtopäätökset siitä, mikä oli totuus Saksan sodanaikaisista keskitysleireistä, ovat sittemmin saaneet vahvistuksen kaikilta myöhemmiltä tutkijoilta, ja ne voidaan vetää yhteen lyhyesti:

  1. Riipaisevat näkymät kuolleista ja kuolevista vangeista eivät olleet tulosta mistään saksalaisten ”tuhoamispolitiikasta” vaan päinvastoin tulosta pilkkukuume-epidemioista ja muista sairauksista, joita liittoutuneiden ilmahyökkäykset vaikutuksillaan suuressa määrin saivat aikaan.
  2. Tarinat superrikollisista ja sadistisista natseista, jotka muuttivat juutalaiset ja muut käsilaukuiksi ja lampunvarjostimiksi yksityistä hyötyä ja huvia varten, olivat sairaita valheita tai sairaalloisia fantasioita; todella oli niin, että saksalaiset viranomaiset johdonmukaisesti rankaisivat leirien komentajia ja vartijoita heidän tahollaan esiintyvästä korruptiosta ja julmuudesta.
  3. Toisaalta juuri vapautettujen vankien kuvaamiset hitlerismin pyhimyksiksi ja marttyyreiksi olivat varsin usein kaukana totuudesta; todella oli niin, että useimmat leirien vankeihin kohdistuneet raakuudet olivat heidän vankitovereidensa työtä ja että raakuudet olivat vastoin saksalaisten politiikkaa ja saksalaisten määräyksiä.
  4. Väitettyjä teloitussuihkuja ja teloituskaasukammioita käytettiin joko leirien vankien suihkuttamiseen tai täiden puhdistamiseen heidän vaatteistaan; väite, että niitä käytettiin juutalaisten tai muiden ihmisten murhaamiseen, on halveksittava valhe. Ortodoksihistorioitsijat ja ammattimaiset ”natsien metsästäjät” ovat hiljaa luopuneet väitteistään, että vankeja kaasutettiin Dachaussa, Buchenwaldissa ja muissa leireissä Saksassa. Kuitenkin he yhä vaikenevat Dachauta ja Buchenwaldia koskevista valheista ja karttavat avointa keskustelua Auschwitzin ja muiden neuvostoliittolaisten valtaamien leirien ihmiskaasutuksia koskevasta todistusaineistosta.

Viitteet

[1] Crime Doctor, John D. McCallumin kirjoittama Larsonin elämäkerta, Mercer, Washington & Vancouver, Brittiläinen Kolumbia, Kanada, 1979, s. 69.

[2] Wichita Eagle, 1.4.1980, s. 4C.

[3] Crime Doctor, s. 46.

[4] Wichita Eagle, 1.4.1980, s. 4C

[5] John E. Gordon, ”Louse-Borne Typhus Fever in the European Theater of Operations, U.S. Army, 1945,”, julkaisussa: Forest Ray Moulton (toim.), Rickettsial Diseases of Man, Am. Acad. for the Advancement of Science, Washington D.C. 1948.

[6] Toronto Star, 8.2.1985, s. A2.

[7] New York Times, 24.9.1948, s. 3.

[8] Lucius Clayn haastattelu, Official Proceeding of the George C. Marshall Research Foundation, siteerattu artikkelissa: ”Buchenwald: Legend and Reality,” Mark Weber, The Journal of Historical Review, Vol. 7, no. 4.

[9] International Military Tribunal, Vol. XVII, s. 556; IMT, Vol. XX, s. 489, 438.

[10] Siteerattu teoksessa: The Theory and Practice of Hell, Eugen Kogon, Berkley Books, New York, s. 108-109.

[11] Nürnberg-dokumentti NO-1523.

[12] Buchenwald: A Preliminary Report, Egon W. Fleck and Edward A. Tenenbaum, U.S. Army, 12th Army Group, 24.4.1945. Kansallisarkisto, Record Group 331, SHAEF, G-5, 17.11, Jacket 10, Box 151 (8929/163-8929/180).

[13] ”Communist Atrocities at Buchenwald,” Donald B. Robinson, julkaisussa: American Mercury, lokakuu 1946.

[14] San Bernardino Sun-Telegram, 13.3.1966 (siteerattu teoksessa: The Man Who Invented ”Genocide”, James J. Martin, Institute for Historical Review, IHR, 1984, s. 110-111.

[15] Concentration Camp at Natzwiller [sic], RG 331, Records of Allied Operations and Occupation, Army Headquarters WW2, SHAEF/G-5/2717, Modern Military, Kansallisarkisto, Washington, D.C., siteerattu teoksessa: Robert H. Abzug, Inside the Vicious Heart, Oxford University Press, New York, 1985, s. 10, s. 181.

[16] Die Zeit, Hampuri, Saksa, 26.8.1960.

[17] Books & Bookmen, huhtikuu 1975, Vol. 7, s. 5.

[18] Esite, Dachaun keskitysleirin muistomuseo, Kansainvälinen Dachau-komitea, Dachau, Saksa, päiväämätön.

Kirjoittaja Theodore J. O’Keefe on ”The Journal of Historical Review” -lehden toimittaja. Hän on saanut koulutuksen Harvardissa, ja hän on tutkinut historiaa ja kirjallisuutta kolmella eri mantereella. Hän on julkaissut useita artikkeleita historiaa ja politiikkaa koskevista aiheista.

Valtio – paatunut holokaustivalehtelija, osa 1

Yle kirjoittaa nyt 26.8.2009 verkkouutisissaan: ”Natsit surmasivat holokaustin aikana noin kuusi miljoonaa juutalaista”;

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/08/puola_pienensi_toisen_maailmansodan_uhrilukua_956509.html

Kuitenkaan ”natsit” eivät ”surmanneet 6 miljoonaa juutalaista.” Juutalaisia kuoli varsinaisissa sotatoimissa, juutalaisten harjoittamassa kiivaassa ja kansainvälisten lakien vastaisessa partisaanisodassa Saksan NL:lta valtaamilla alueilla, sairauksiin, epidemioihin (varsinkin pilkkukuumeeseen), vanhuuteen, liittoutuneiden pommituksiin jne., mutta Saksan kansallissosialistit eivät ”surmanneet” heistä yhtäkään missään ”kansanmurhassa” eli ”holokaustissa”, jota ei tapahtunut. Kaiken kaikkiaan heitä menehtyi sodan aikana n. 300 000 – 500 000, suhteessa paljon vähemmän kuin muita sotivia osapuolia (toisessa maailmansodassa, joka oli kansainvälisen juutalaisuuden ja liittoutuneiden tarkoituksellinen operaatio Saksan tuhoamiseksi, kuoli n. 55 miljoonaa ihmistä, ja keskitysleireissä juutalaiset olivat eurooppalaisista kaikkein turvatuin ryhmä: heillä oli suojelu, työpaikka, palkka, ylläpito, ravinto, terveydenhuolto, bordellit, uima-altaat, teatterit, konserttisalit, urheilukentät jne., kun saksalaisia siviilejä kuoli kaupunkien säälimättömissä ilmapommituksissa miljoona ja rintamalla saksalaiset sotilaat sotivat henkensä kaupalla huonoissa oloissa ja kuolivat massoittain). ”Holokausti” on juutalainen huijaus, kuten olen kirjoituksissani osoittanut.

Olen osoittanut asian myös suoraan valtionhallinnolle lähettämällä 14.7.2008 pääministerille, opetusministerille, Opetushallituksen pääjohtajalle, oikeuskanslerille ja valtionsyyttäjälle kirja-arvosteluni ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu” ent. pääministeri Lipposen Suomeen tuomasta ja Opetushallituksen julkaisemasta koulujen oppikirjasta/opetuksen taustamateriaalista ”Kertokaa siitä lapsillenne – kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945”, joka on Lipposen lapsiamme varten tuoma karkea valhe-, viha- ja kauhupropagandakirja heidän aivopesemisekseen juutalaiseen syyllisyys- ja orjuusmuottiin ja juutalaiseen orjavaltioon;

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/vesa-ilkka-laurio-opetushallituksen_4649.html

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/vesa-ilkka-laurio-opetushallituksen_5801.html

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/vesa-ilkka-laurio-opetushallituksen_3550.html

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/vesa-ilkka-laurio-opetushallituksen_8544.html

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/opetushallituksen-holokaustikirjan.html

Yle on eduskunnan kontrollissa, joten valtionhallinnossa tieto holokaustin olemattomuudesta ei ole levinnyt, koska valtion äänitorvi valehtelee tuolla tavalla karkeasti ja julkisesti. Onko koko valtionhallinto valehtelijoita, joita totuus ei kiinnosta? Täysin turhaan lähetin kirja-arvosteluni maan päättäjille.

Valtionhallinto on valehtelija. Siksi sen äänitorvikin valehtelee kansalle, minulle ja kaikille muille. Valtionhallinto on juutalaisten ja heidän solutuselimensä vapaamuurareiden kontrollissa. Valtionhallinnolla ei ole mitään tekemistä Suomen kansan tai totuuden kanssa. Häpeällistä ja iljettävää. (Yle voisi muuten ottaa työvoimakseen aikuisia ihmisiä; uutisotsikot ja uutiset ovat keskenkasvuisten ja ”sukkelaa” ja ”vitsikästä” näyttelevien kakaroiden amatöörimäisiä aikaansaannoksia, turhanpäiväisiä tuherruksia, niin että hävettää).

Lisäys 27.8.2009

Valtion huijaus- ja propagandanyrkki Yle jatkaa tänään 27.8.2009 valehteluaan, kun se verkkouutisissaan lähettää Suomen kansalle seuraavan valheen:

”Puolalaisen juutalaisgheton tuhoamisesta 65 vuotta. Holokaustissa eloonjääneet ovat kokoontuneet puolalaiseen Lodzin kaupunkiin osoittaakseen kunnioitustaan niille 220 000:lle juutalaiselle, jotka menehtyivät kaupungin ghetossa toisen maailmansodan aikana.

”Puolaa miehittänyt Saksa perusti Lodzin – saksaksi Litzmannstadtin – gheton vuonna 1940. Neljän neliökilometrin suuruiselle alueelle sullottiin 220 000 juutalaista Puolasta ja muista Euroopan maista kuten Itävallasta, Saksasta ja Tshekkoslovakiasta.

”Lodzin ghetto oli Puolan toiseksi suurin Varsovan jälkeen. Sen asukkaita käytettiin pakkotyössä natsien Kolmannessa valtakunnassa. Noin 50 000 juutalaista kuoli ylirasitukseen, nälkään ja tauteihin gheton alueella ja loput saksalaiset surmasivat, kun Lodzin ghetto tuhottiin elokuussa 1944. Sen silloisista asukkaista vain 830 säilyi hengissä. – -”

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/08/puolalaisen_juutalaisgheton_tuhoamisesta_65_vuotta_957548.html

Miksei valehtelukirjoittajan nimeä julkaista? Onko ajateltu, että viisainta pitää nimi piilossa, ettei joudu kärsimään seurauksia? Joka tapauksessa Yle-huijarin ajatus on tämä: Lodzin ghettoon sullottiin 220 000 juutalaista. Näistä 220 000, siis kaikki, menehtyi 2. maailmansodan aikana tässä ghetossa, 50 000 ylirasitukseen, nälkään ja tauteihin ja loput 170 000 saksalaisten teurastamina elokuussa 1944. Lisäksi 830 säilyi hengissä. Ghetossa oli siis 220 000, joista 220 000 kuoli ja 830 säilyi hengissä. Tässä on yhteenlaskuvirhe, mutta eihän se huijauksen riemussa haittaa, kun suomalaiset uskovat mitä hyvänsä. Pääasia on sylkäistä rasvainen valhe Suomen kansan silmille, kansan, joka pian – nykyisen kansanmurhan edetessä – lakkaa olemastakin ja sulautuu siihen kansattomaan maailman proletariaattimassaan, joka vain palvelee maailmanhallitusta, tulevaa juutalaista maailmantyranniaa Halosen, Lipposen, Koiviston, Niinistön, kokoomuksen, kommunistien, demareiden, Vanhasen, keskustan, ruotsalaisten, vihreiden, perussuomalaisten ja muiden maanpettureiden ja huijareiden ihmisyydenvastaisen näyn mukaisesti.

Tällainen suruton valehtelu ei ole mahdollista muuten kuin että Yle on täynnä tuota tuttua, nykyisin kaikkialla riehuvaa ihmiskunnan pohjasakkaa, jolle valehtelu on elämä ja pullistelun aihe: juutalaisia, juutalaisten apureita, vapaamuurareita, vapaamuurareitten apureita ja holokaustihuijari Lipposen huijariremmin jäseniä. Miksei poliisi ole ottanut näitä kaikkia kiinni?

Käyn tässä lyhyesti läpi Carlo Mattognon artikkelia ”Das Ghetto von Lodz in der Holocaust-Propaganda” (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung 1/2003, s. 30-36), ja pari tietoa on muualtakin (Lodzin ghettoa sivutaan myös kirjoituksessani ”Chelmno“);

http://www.vho.org/VffG/2003/1/Mattogno30-36.html

Lodzin ghetto perustettiin helmikuussa 1940, ja vuoden 1940 loppuun mennessä siellä oli jo 160 000 asukasta. Ghetosta tuli hyvin tärkeä tuotantokeskus, jossa tuotettiin monenlaisia käyttötavaroita, pääasiassa tekstiilejä. Työssä käyvien ihmisten osuus oli tavattoman suuri, esimerkiksi viikolla 6.10-12.10.1942 ghetossa oli n. 89 200 juutalaista, joista kävi töissä 74 735 (32 571 miestä ja 42 164 naista; lähde: Archiwum Panstwowe w Lodzi [APL, Valtionarkisto Lodz], PSZ, 180, s. 75-78, sekä D. Dabrowska, L. Dobroszycki: Kronika Getta Lodzkiego, Wydawnictwo Lodzkie, 1965, Bd. II, s. 485, 491).

Suuren taloudellisen merkityksensä vuoksi ghetto säilyi (ghettoja yleisesti lakkautettiin juutalaisväestön siirtämiseksi itään) aina kesään 1944, jolloin sitä puna-armeijan lähestyessä alettiin tyhjentää. Maaliskuun 1. päivänä 1944 ghetossa oli 77 679 juutalaista (Aufteilung der Ghetto-Bevölkerung per 1. März 1944, APL, PSZ, 184, s. 13; myös ikäjakauma käy ilmi tästä).

Saksalaisten tavoitteena oli siirtää ns. ”lopullisessa alueellisessa ratkaisussa” juutalaiset itään, mutta sota vaikutti sen, että juutalaisia alettiin välttämättä tarvita työvoimana, ei pelkästään idässä rintaman takana vaan myös, sotaonnen käännyttyä, Kenraalikuvernementin alueella (keskinen Puola), Saksan valtaamassa Puolan länsiosassa ja lopulta myös varsinaisen Saksan alueella. Juutalaisia siirrettiin siis sodan tapahtumien mukaisesti aina sinne, missä heitä tarvittiin. Lopullisesti ”lopullinen ratkaisu” (joka oli siis ALUEELLINEN ”lopullinen ratkaisu”, juutalaisten siirtäminen kokonaan Euroopan ulkopuolelle, jotta heidän aiheuttamistaan mittaamattomista vahingoista päästäisiin), oli määrä toteuttaa sodan päätyttyä.

Lodzin gheton juutalaisia siirrettiin siis vuosien 1941-42 aikana, Saksan ollessa voitolla, itään. Himmlerille keväällä 1943 laadittu Korherr-raportti kertoo, että 31.12.1942 mennessä itäisistä maakunnista oli siirretty ”Venäjän itään” Warthegaun leirien (pääasiassa Chelmnon) kautta 145 301 juutalaista. Lodzin seudulta juutalaisia kerättiin siis pääasiassa Chelmnoon, jossa heidät puhdistettiin pilkkukuumetta levittävistä täistä (ja mahdollisesti heistä valikoitiin työkykyiset sotateollisuuteen) ja lähetettiin Saksan politiikan mukaisesti kauemmaksi itään.

Reitlingerin mukaan (Die Endlösung, s. 279 ja s. 101) jotkut pakkosiirrettävät siirrettiin Lublinin alueen työleireihin ja siellä vapautuneihin ghettoihin (joista niissä olleet juutalaiset puolestaan oli ensin siirretty itään), toiset siirrettiin raivaustyöhön Pripjetin suoalueille ja Ukrainassa sijaitsevan Kriwoi Rogin juutalaiseen maataloussiirtokuntaan. Sivulla 265 Reitlinger kuvaa tämän alueen juutalaisia siirtokuntia, joita hän kutsuu myös ”kollektiiveiksi” (kolhooseiksi).

Amerikan juutalaiskongressi julkaisi yhdessä Juutalaisen maailmankongressin kanssa elokuussa 1943 Euroopan juutalaisten kohtaloa käsittelevän tutkimuksen nimeltä ”Hitler’s Ten-Year War on the Jews”, ja sen mukaan Lodzin juutalaiset asutettiin v. 1941-1942 uudelleen eri alueille, lähinnä tekemään työtä Pinskin ja Rokitnon suoalueilla, ellei heitä majoitettu puolalaisten kaupunkien ghettoihin.

Vuodesta 1943 alkaen, sotaonnen käännyttyä, juutalaisia ei enää voitu kuljettaa kauas itään, ja siksi heitä, myös Lodzin gheton juutalaisia, siirrettiin työhön olemassa oleviin keskitysleireihin Kenraalikuvernementissa, Puolan länsiosassa ja Saksassa (siis nyt jo takaisin länteen päin). Lodzin valtionarkistosta (APL, PSZ, 1309, s. 1-225) löytyy tieto, että aikavälillä 23.6.1944 ja 14.7.1944 Lodzin ghetosta lähti kymmenen juutalaiskuljetusta, joissa oli yhteensä 7 170 juutalaista (lähes kaikki työikäisiä; syntymäajat ilmoitettu). Puolanjuutalainen historioitsija Artur Eisenbach kirjoittaa v. 1946 laatimassaan dokumenttikokoelmassa näistä evakuoinneista seuraavaa: ”Chelmnon leiri oli jo lakkautettu, ja siksi juutalaiset lähetettiin Auschwitziin ja muihin leireihin” (A. Eisenbach: Dokumenty do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Tom. III: Getto Lodzkie, Warschau-Lodz-Krakau 1946, s. 265). Chelmnohan oli kauttakulkuleiri, jonka kautta juutalaisia oli lähetetty itään. Eisenbach mainitsee samassa yhteydessä kolme ensimmäistä noista kymmenestä kuljetuksesta. Listoista itsestään ei määränpää käy ilmi; niissä lukee vain, että juutalaiset olivat matkustaneet ”työhön Litzmannstadt-ghetosta” (Zur Arbeit aus Litzmannstadt-Getto ausgereist).

Jo aikaisemmin oli toisia juutalaisia matkustanut työhön gheton ulkopuolelle: 4.3.1944 750 juutalaista ja 16.3.1944 850 juutalaista, yhteensä 1 600 juutalaista (APL, PSZ, 1223, s. 60-73). Erään arkistodokumentin perusteella Eisenbach ilmoittaa, että nämä siirtyivät varusteluteollisuuteen Skarzysko-Kamiennaan (45 km lounaaseen Radomista; A. Eisenbach: Hitlerowska polityka zaglady Zydow, Ksiazka i Wiezda, Lodz 1961, s. 568).

1.3.1944 Lodzin ghetossa oli siis 77 679 ihmistä. Mattogno laskee tämän ajankohdan ja lopullisen evakuoinnin (elokuu 1944) välillä tapahtuneiden kuolemien ja syntymien eron, joka on n. 2 500 (näin paljon enemmän kuolleita kuin syntyneitä), ja vähentää nämä 2 500 juutalaista ja maaliskuun 1944 1 600 juutalaista sekä kesä- ja heinäkuun 1944 7 170 juutalaista tuosta 77 679:stä ja saa tulokseksi 66 409. Lodzin ghetossa on siis evakuointien alettua elokuussa 1944 voinut olla korkeintaan 66 409 juutalaista. Mattogno sanoo kuitenkin vielä, että on otettava huomioon myös muut pienet erät juutalaisia, jotka siirtyivät Lodzin ghetosta muualle töihin (esim. 90 juutalaista 4.5.1944, 50 juutalaista 17.5.1944, 30 juutalaista 27.5.1944 ja 60 juutalaista 30.5.1944, yhteensä 230 juutalaista, ehkä enemmänkin, jos siirtoja oli muulloinkin; lähteet löytyvät antamastani Mattogno-linkistä). Ehkä siis 65 000 on se määrä, joka korkeintaan evakuoitiin elokuussa Lodzin ghetosta.

Mihin nämä 65 000 juutalaista siirtyivät? Mattognon mukaan Saksan maaperällä olleisiin leireihin, Stutthofiin, Auschwitziin ja muihin leireihin. Hän siteeraa WVHA:n SS-Sturmbannführer Burgerin SS-Gruppenführer Lörnerille 15.8.1944 lähettämää kirjettä (PS-1166), jossa kerrotaan, että 1.8.1944 keskitysleireissä oli 379 167 miespuolista ja 145 119 naispuolista asukkia ja että niihin oli tulossa ”uusia tulokkaita” 612 000, joista 60 000 Litzmannstadtin (siis Lodzin) ghetosta ja poliisivankilasta. Hän kertoo suurimman osan näistä olevan jo matkalla ja saapuvan lähipäivinä. Kirjeen muista osista käy ilmi, että nämä ”uudet tulokkaat” olivat todella tulossa keskitysleireihin. Reitlinger kertoo, että useita tuhansia Lodzin gheton juutalaisia saapui Bergen-Belseniin (Saksassa), ja puhuu myös kuljetuksista Auschwitziin ja muihin leireihin (G. Reitlinger: Die Endlösung, 1992, s. 342).

Lodzin gheton asiainhoitaja Hans Biebow sanoo puheessaan 7.8.1944, että Himmler on määrännyt tuhansia saksalaisia yrityksistä rintamalle ja että tilalle täytyy nyt saada ihmisiä. Työvoimaa tarvittaisiin Siemens A. G. Unionissa, Schuchert Werkenissä ja kaikkialla ase- ja ammusteollisuudessa. Ruokaa olisi vaunuissa, ja matka kestäisi 10-16 tuntia. Matkatavaroita saa ottaa mukaan 20 kiloon asti. Koko perheet voivat lähteä, otettava astioita mukaan, koska Saksassa niitä ei enää ole ilmapommitusten tuhottua maan (A. Eisenbach: Dokumenty do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Tom. III: Getto Lodzkie, Warschau-Lodz-Krakau 1946, s. 267 s.).

Ensimmäiset kuljetukset elokuussa 1944 suuntautuivat Mattognon mukaan varmuudella Saksaan, ja sinne kulki kuljetuksia myöhemminkin koko ajan muualle suuntautuneiden kuljetusten ohella. Mattogno olettaa, että kussakin kuljetuksessa oli n. 2 500 juutalaista, jolloin kuljetuksia tarvittiin 26 (65 000 jaettuna 2 500:lla).

Auschwitziin on oletettu kulkeneen 9 kuljetusta aikavälillä 15.8.-30.8.1944, joten sinne olisi mennyt kaiken kaikkiaan 22 500 juutalaista. Auschwitzin kuljetuksista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaatiota, mutta Danuta Czech on käyttänyt lähteenään Auschwitzin vankien itsensä (oletetusti) salaa pitämää listaa (tai alkuperäisen listan kopiota), jonka mukaan Auschwitziin saapui 15.8.-30.8.1944 yhdeksän kuljetusta Lodzista. Listassa on mainittu saapujista vain rekisteröidyt miespuoliset saapujat (rekisteröintinumerot).

Auschwitzista siirtyi 28.8.1944 Stutthofin leiriin 2 800 Lodzista tullutta juutalaista ja 1.9.1944 (tai toisessa kohdassa 10.9.1944) vielä 1 750 Lodzista tullutta juutalaisnaista (Stutthof hitlerowski oboz koncentracyjny, Warschau 1988, s. 328; saks. ”Stutthof. Das Konzentrationslager”, Danzig 1996, s. 3). Eräässä v. 1990 ilmestyneessä artikkelissa Stutthof-museon historioitsija Danuta Drywa kirjoittaa, että Stutthofin leiriin saapui 11 464 Lodzin ghetosta lähtöisin olevaa juutalaisnaista (D. Drywa: ”Ruch transportow miedzy KL Stutthof a innymi obozami”, julkaisussa ”Stutthof, Zeszyty Muzeum, 9, 1990, s. 17). Yllä mainittujen 4 550 (2 800 + 1 750) juutalaisen lisäksi saapui Auschwitzista 3.9.1944 2 405 ja 27.9.1944 4 501 juutalaisnaista.

Tuo noin 11 500 Lodzista Auschwitzin kautta Stutthofiin kuljetetun juutalaisnaisen lukumäärä sopii hyvin yhteen Lodzista Auschwitziin kaiken kaikkiaan lähetettyjen lukumäärän (22 500) kanssa. Miehiä olisi tämän mukaan siirtynyt Auschwitziin n. 11 000, joista yllä mainitun vankien salaisen listan mukaan rekisteröitiin 3 076.

Mitä lapsiin tulee, niin esimerkiksi Stutthofiin Auschwitzista 3.9.1944 saapuneessa kuljetuksessa oli lodzilaisten äitien mukana 40 lasta (puolivuotiaasta 14-vuotiaaseen). Auschwitz-museon tutkijan Helena Kubican mukaan Auschwitzissa rekisteröitiin kaiken kaikkiaan 19 000 lasta ja alaikäistä (todellinen lukumäärä on suurempi, koska dokumentaatio ei ole täydellistä). V. 1944 Birkenaussa (= Auschwitz II) oli noin 1 000 alle 14-vuotiasta lasta ja joitakin satoja invalideja. Esimerkiksi 31.1.1944 Birkenaun miestenleirissä oli 278 invalidia ja vanhusta sekä 2 249 alle 14-vuotiasta lasta. 15.5.1944 Birkenaussa yksistään oli 272 invalidia ja vanhusta ja 1 155 lasta. Mattogno kertoo paljon muutakin siitä, että lapset ja vanhukset – myös Lodzista tulleet – olivat koko ajan mukana ja kunnossa eikä heillä ollut hätää.

Ylen kirjoitus on julkeaa valehtelua, kuvaavaa juutalaisia ja vapaamuurareita, noita suurhuijareita ja vapaavalehtelijoita, nuoleskelevalle valtionjohdollemme, ja nyt minua alkoi todella etoa, kun ajattelenkin Yleä, eduskuntaa, hallitusta ja muita rehellisyyden ja Suomen kansan vastaisia nilkki- ja röyhkimyspesäkkeitä. Olen täysin samaa mieltä niiden kanssa, jotka vaativat Ylen lakkauttamista, tai ainakin sen johto pitää kokonaan uusia ja tilalle pitää saada rehellinen ja edes jollakin tavalla Suomen kansaa kunnioittava johto.

Ylen huijaustoiminnasta olen kirjoittanut jonkin verran myös täällä:

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/vesa-ilkka-laurio-yle-juutalaisen_25.html

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/vesa-ilkka-laurio-yle-juutalaisen.html

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/2014/05/yle-juutalaisen-valhepropagandan.html

 

Holokaustihuijausta koskevia kirjoja saa täältä:

http://holocausthandbooks.com/

Holokaustihuijausta käsitellään täällä:

http://codoh.com/

Suomeksi täällä :

http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi

ja täällä : http://moranen.blogspot.fi

 

 

kommenttia
  1. Päpy sanoo:

    http://rollimetsatonttu6.blogspot.fi/?view=mosaic

    Ruupertti näkyy taas jatkavan.

  2. tonttu sanoo:

    Haverbeckiltä uusi ulosanti. Löytyisiköhän joltain aikaa ja intoa tekstittää tämä suomeksi tai englanniksi?

    • Jepulisjepsis sanoo:

      Eräs kommentoija toisella palstalla näköjään teki urotyön ja suomensi tämän videon. -Kiitokset hänelle.

      Ohessa se käännös:

      Ursula Haverbeckin uuden videon selostus suomeksi, osa 1

      86-vuotiaan saksalaisrouva Ursula Haverbeckin haastattelusta maaliskuussa 2015 on jokunen päivä sitten julkaistu 49-minuuttinen video ”Der Holocaust ist die grösste und nachhaltigste Lüge der Geschichte” (”Holokausti on historian suurin ja sitkein valhe”):

      Käyn läpi videota ja kerron suomeksi, mitä Ursula Haverbeckilla on sanottavaa.

      Keskitysleireistä ei ole löytynyt kaasukammioita. Professori Faurisson on etsinyt, mutta ei ole löytänyt sellaisia. Missä sitten väitetyt 6 miljoonaa juutalaista olisivat kuolleet? Rva Haverbeck on 5 vuoden ajan kysynyt kaikkialta, myös Saksan juutalaisten keskusneuvostolta (4 kertaa), mutta ei ole saanut vastausta. Täytyy siis olla niin, että holokaustia ei ole tapahtunut. Silloin sortuu kertarysäyksellä koko sodanjälkeinen politiikka. Nimenomaan siksi, että holokausti on valhe, sitä täytyy kiivaasti julistaa ja puolustaa. Tosiasioiden kohdalla niin ei tarvitse tehdä.

      Ei ole olemassa vastausta kysymykseen: ”Missä 6 miljoonaa juutalaista on kuollut?”. Ongelmiin joudutaan heti, kun kuuden miljoonan väitettä aletaan puolustaa lakien ja rangaistusten avulla. Totuus ei tarvitse lakeja suojakseen. Koska vastauksia ei ole, olemme tekemisissä valheen kanssa ja Auschwitz sortuu.

      Rva Haverbeckin saksalainen sukupolvi on kärsinyt hirvittävyyksiä, mutta vain muiden kärsimyksistä puhutaan. 15 miljoonaa etnistä saksalaista, Skandinavian koko väestömäärän verran, karkotettiin sodan jälkeen itäeurooppalaisilta asuinsijoiltaan, mutta heille ei ole pystytetty edes muistomerkkiä. Heidän oviinsa lyötiin vain lappu, että seuraava päivänä tapahtuu karkotus. Avaimet oli jätettävä oveen, ja mukaan sai ottaa 20 kg:n verran omaisuutta. Matkalla 15 miljoonasta tapettiin eläimellisesti 2,5 – 3,5 miljoonaa, naisia ja tyttöjä raiskattiin kuoliaiksi ja ihmisten yli ajettiin panssarivaunuilla. Adenauer sanoi 1947, että 14 miljoonasta (hän ei vielä ollut tietoinen, että kokonaismäärä oli 15 miljoonaa) karkotetusta kuusi miljoonaa ei koskaan tullut perille. Nyt tiedetään, että matkalla tapettujen määrä lienee 2,5 – 3,5 miljoonaa (rva Haverbeck toteaa, että kyllä kuusi miljoonaakin on mahdollinen). Liittoutuneiden pommittaessa Dresdeniä helmikuussa 1945 25 000:n sanotaan kuolleen, mutta dresdeniläiset ovat aina sanoneet, että määrä oli 235 000. Nykyinen historiantutkimus on päätynyt toteamaan, että Dresdenin ilmapommituksissa murhattiin 520 000 – 530 000 siviiliä.

      Tulevaisuutta ei voi rakentaa valheiden varaan; tarvitaan kestävä pohja, ja se voi olla vain totuus. Siksi holokaustikysymys täytyy selvittää. Mistä totuus löytyy?

      Oikeusistuimet peittävät tietämättömyytensä sanan ”offenkundig” (”yleisesti tunnettu”) alle. Tämä on yhteydessä Saksan kansankiihotuspykälän (§ 130, vuodelta 1994) kanssa. Alkuun lakia säädettäessä kansanedustajat sanoivat, ettei sellainen laki käy holokaustin kiistämisen kohdalla, koska se on ristiriidassa artikkeli 5:n (mielipiteenvapaus, tutkimusvapaus) kanssa. Lakia muokattiin sitten niin, ettei siitä saa kukaan selvää, ja sen jälkeen kansanedustajat hyväksyivät sen. Pykälä 130 on mahdottomuus. Holokaustin kiistämisestä seuraa korkeintaan 5 vuotta vankeutta tai sakkorangaistus.

      Lakiteksti kuuluu: ”Joka hyväksyy, kieltää tai esittää harmittomaksi jonkin kansallissosialistisen valtakauden aikana suoritetun, kansainvälisen rikoslain § 6:n kappaleessa 1 kuvatun kaltaisen toimenpiteen sellaisella tavalla, että se on omiaan häiritsemään yleistä rauhaa, tuomitaan korkeintaan viiden vuoden vankeusrangaistukseen tai sakkorangaistukseen.”

      Tuomion takana on siis oltava tosiasia (natsirikos), mutta holokausti on täysin kiistanalainen asia, ja jo siksi pykälä putoaa pois. Mitä tulee lakitekstin sanaan ”hyväksyy”, kukaan ei hyväksy rikosta, joka on täysin selvä. Mitä sanaan ”kieltää” tulee, niin kieltäminen tarkoittaa ”kiistää vastoin parempaa tietoa”, ja silloin tulisi osoittaa, että syytetty uskoo holokaustin tapahtuneen (muuten hän ei voi kieltää sitä). Sanasta ”esittää harmittomaksi” on vaikea käsittää, kuinka se olisi rangaistavaa. Kyseessä ei ole ”harmittomaksi esittäminen” sellaisenaan vaan silloin, kun se on omiaan häiritsemään yleistä rauhaa. Tässä liikutaan olettamusten alueella, eikä asia ole silloin tuomarin päätöksen asia. Ja kuka määrittelisikään, mitä tarkoittavat sana ”omiaan” ja ilmaus ”yleinen rauha”?

      Tällaisista mahdottomuuksista huolimatta Saksan valtiopäivät ei ole peruuttanut lakia.

      Tuollaisten kielikummitusten avulla kemisti Germar Rudolf tuomittiin kemiallisista tutkimuksistaan, joissa hän todisti, ettei Auschwitzissa ole voinut tapahtua holokaustia, 3,5 vuodeksi vankilaan (tutkimuksen tulos ei sopinut poliittiselle maailmalle). Jokaisen pitäisi herätä ja tai ainakin tulla epäileväksi, kun tuollaista tapahtuu. Laki on täysi hulluus. Oikeusvaltio ei voi sallia sellaista. Sellaista ei voi hyväksyä, että valtio puhuu oikeudesta ja mielipiteenvapaudesta ja kuitenkin toimii toisin.

      Tämä asia suututtaa Ursula Haverbeckia kaikkein eniten. Hänen sukupolvensa on kärsinyt hirveitä, eikä kukaan puhun siitä; kaikki puhuvat vain kuudesta miljoonasta juutalaisesta. Nykyään kukaan koululainen ei tiedä, kuinka paljon karkotetuista kuoli tai että Breslau (nyk. Wroclaw Puolassa) oli rva Haverbeckin saksalainen kaupunki. Tämä on sietämätöntä.

      Kukaan revisionisti ei kiellä keskitysleirien olemassaoloa. Niissä tapahtui rikkomuksia. SS-tuomioistuimet rankaisivat sellaisia keskitysleirien päälliköitä, jotka eivät toimineet määräysten mukaan suhteessa asukkeihin (oli tapauksia, joissa asukkeja oli lyöty, jopa ammuttu). Asukkeihin kajoaminen oli ankarasti kiellettyä. Tätä asiaa eivät juutalaiset kuitenkaan koskaan mainitse; siitä kertovat vain revisionistit. SS rankaisi ankarasti määräysten rikkojia.

      Sota nostaa aina ihmisissä esiin negatiivisia asioita, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että saksalaiset olisivat suorittaneet ainutlaatuisen, ihmiskunnan suurimman rikoksen. Asia täyttyy nähdä oikeassa kontekstissa.

      Keskitysleirejä oli. Joukkotuhoa ei ollut. Auschwitz oli suuri teollisuuskombinaatti, jossa tehtiin arvokasta työtä varusteluteollisuudessa. Asukit oli suljettu leireihin laillisesti, sillä Haagin maasotamääräysten mukaan jokaisella valtiolla on sodan aikana oikeus internoida vihollisen kansalaiset, jotka asuvat ko. valtion alueella, koska on olemassa vakoilun vaara. Näin ovat tehneet kaikki maat, myös neuvostoliittolaiset. Internointia on mahdoton arvostella laillisin perustein.

      Auschwitzin asukkeja käytettiin varusteluteollisuudessa. Kaikki Saksassa tekivät sotatyötä. Rva Haverbeckin lukioluokka oli myös mukana siinä. Syötävää oli vähän; tavaroista, esim. kengistä, oli pulaa.

      Ursula Haverbeckin uuden videon selostus suomeksi, osa 2.

      Haastattelussa rva Haverbeck ottaa sitten esiin kirjan Norbert Frei & al. (toim.): Darstellungen und Quellen zur Geschichte von Auschwitz, Band I: Standort- und Kommandanturbefehle des Konzentrationslagers Auschwitz 1940-1945. Hän kertoo, että jopa sellaisista asioista kuin ruoanlaitosta saksalaiset antoivat Auschwitzissa ohjeita (ei ko. kirjassa vaan erityisohjeissa). Esimerkiksi vihanneksista tuli keittää pehmeäksi vain puolet, toinen puoli tuli keittää vain kevyesti höyryssä, jotta vitamiinit säilyvät. Ulkoa tuli hakea luonnonyrttejä, joista tuli tehdä paksua keittoa. Jos joku kokki laiminlöi tämän, hänen tilalleen tuli ottaa uusi kokki. Tällaisista asioista huolehdittiin Auschwitzissa keskellä sotaa!

      Rva Haverbeck kertoo, että yllä mainitusta kirjasta käy selville, ettei Auschwitz ollut tuhoamisleiri vaan työleiri, jossa kaikki palveli varusteluteollisuutta. Ihmisten tuhoamisia ei tapahtunut. Eikä sovi yhteen se, että ihmisiä tuhottaisiin ja käytettäisiin työvoimana yhtaikaa. Yhtä vähän sopi yhteen se, että kun puna-armeijan lähestyessä Auschwitzia leirin asukeilta kysyttiin, haluavatko he lähteä leiristä saksalaisten mukana vain halusivatko he jäädä vapauteen, enemmistö halusi lähteä saksalaisten mukana, ja se, että saksalaiset olisivat olleet noiden asukkien massamurhaajia.

      Rva Haverbeckin mukaan vanhat ihmiset ovat aina tienneet, että Auschwitz oli työleiri. Norbert Frein toimittamassa kirjassa ei puhuta mitään kaasukammioista, sellaisia ei ollut. Kaikki aikoinaan syytteeseen joutuneet sanoivat: ”Emme ole sellaisia nähneet.”

      Rva Haverbeck toteaa, että nykyiset ihmiset ovat tietävinään Kolmannen valtakunnan asiat paremmin kuin silloin eläneet. Nykyisin näistä asioista puhuvilta puuttuu itsekritiikki (videon kohta 17:20).

      Zyklon B:llä ei olisi Auschwitzissa voitu ihmisten joukkomurhia suorittaa. Näin sanoo kemisti Germar Rudolf, joka suoritti siellä tutkimuksia. Fred Leuchter, yhdysvaltalainen kaasukammioiden erityisasiantuntija, joka myös teki tutkimuksen Auschwitzista, toteaa väitteestä, että Auschwitzissa olisi suoritettu joukkomurhia, että se on mieletön. Amerikassa Leuchterin mukaan tarvitaan hyvin monimutkaiset, tarkoin säädellyt ja jykevät laitteet, jotta syaanivetyä (Zyklon B:n vaikuttava aine) voidaan käyttää teloituksissa.

      Rva Haverbeck ei hyväksy sitä, että juristit tietäisivät asiat paremmin kuin muut ihmiset. Jotta ihmiset eivät saisi tietoa, em. kirjaa ei ole mainostettu. Lisäksi se julkaistiin v. 2000, mutta yli kymmeneen vuoteen siitä ei ole kuultu mitään.

      Seuraavaksi Ursula Haverbeck avaa kirjan ja etsii sieltä sivut 403-404, dokumentti helmikuulta 1944, aiheena ”Vankien kuljetukset” (ei käy ilmi videosta, katsoin omasta kirjastani, jonka olen hankkinut). Dokumentissa määrätään, että ennen matkaa asukeille on suoritettava lääkärintarkastus. Matkalla on oltava tarjolla keitettyä vettä tai teetä. Mukana on oltava riittävästi ruokaa. Kylmällä junat täytyy varustaa kamiinoilla.

      Toisessa dokumentissa, sivulla 411 (helmikuu 1944), puhutaan sairaista. Dokumentti määrää, että sairaat asukit on toimitettava ajoissa hoitoon. Hoito toteuttava niin, että mieluummin lyhyt aika sairaalassa ja sitten toipumisen jälkeen terveenä töihin kuin että asukki olisi koko ajan sairaana töissä saamatta aikaan mitään. Auschwitzissa oli hyvin moderni sairaala asukeille. Sairaista huolehdittiin hyvin. Vaatetuksen ja kenkien kuntoa tuli valvoa säännöllisesti. Ahkerat vangit saattoivat ahkeruudellaan ansaita vapauden.

      Rva Haverbeck toteaa tässä yhteydessä, että lounastaukoa oli kaksi tuntia ja että työt loppuivat klo 17.00. Asukeille tuli antaa riittävä uni ja riittävästi ruokaa. Näin Auschwitzin työvoima pidettiin terveenä ja työkykyisenä. Rva Haverbeck toteaa myös, että jotkut juutalaiset olivat erityisen hyvässä maineessa ja heille uskottiin erityistehtäviä.

      Sivulla 384 oleva dokumentti (20.12.1943) määrää, että jokaisessa ulkoleirissä 10% vuodepaikoista tulee varata sairastuvaksi. Kolme kertaa viikossa tuli tarkistaa asukkien jalkojen kunto ja se, onko hän vapaa epidemioista (täit levittivät vaarallista pilkkukuumetta).

      Sivulla 413 oleva dokumentti (”Vankien pahoinpitely”; helmikuulta 1944) muistuttaa pysyväismääräyksestä, ettei kukaan SS-mies saa kajota vankeihin. Vankien työkyky on säilytettävä. Rva Haverbeck lisää, että jos joku SS-mies kajosi asukkiin, siitä seurasi ankara rangaistus.

      Kun haastattelija kysyy, mitä on ajateltava siitä, että vankeja on pahoinpidelty ja heidät jätetty valvomatta, rva Haverbeck vastaa, että samaa mitä englantilaisista ja amerikkalaisista, jotka tulivat Saksan alueelle ja jakoivat lentolehtisiä ilmoittaakseen sotilailleen, että saksalaiset ovat tehneet hirmutekoja. Sotilaat olivat näet järkyttyneitä, miten pahasti Saksan kaupungit oli tuhottu. Tehdäkseen tuhoamisen ymmärrettäväksi , siis oikeuttaakseen ne, englantilaiset ja amerikkalaiset levittivät sotilailleen näitä lentolehtisiä, joissa puhuttiin saksalaisten hirmuteoista. Mutta näitä hirmutekoja, sanoo rva Haverbeck, ei kukaan ole löytänyt, ne olivat keksittyjä, myös Sefton Delmer sanoo tämän. Tässä Auschwitz-asiassa on aivan samoin. Kaikki on käännetty vastakohdakseen, ja valitettavasti täytyy sanoa, että se, mitä saksalaiset sotavangit Reinin niittyjen leireissä ja Neuvostoliiton gulageissa saivat kokea, on pantu saksalaisten syyksi. Bolshevistisesti saastunut armeija (NL:n armeija) oli jopa käsketty raiskaamaan naiset. Saksalaiset taas langettivat omiensa suorittamista raiskauksista kuolemantuomion. Rva Haverbeck tuntee isänsä ja miehensä kautta kaksi tällaista tapausta.

      Kun haastattelija kysyy, miksi varuskuntakäskyillä (em. kirjalla) on korkein riippumaton uskottavuus, rva Haverbeck vastaa, että ne ovat alkuperäisiä. Ne ovat Kolmannen valtakunnan enigma-salauksesta avattuja käskyjä, ja aikalaisetkin kertovat niin. Kysymykseen, miksi sitten dokumentteja ei ole annettu laajemmin tiedoksi, rva Haverbeck vastaa: ”Sen voitte itse tehdä.” Sitä eivät halua ne, jotka tämän kaiken (holokaustihuijauksen) ovat aiheuttaneet.

      Haastattelija kysyy seuraavaksi, miksi kirja sitten on julkaistu. Rva Haverbeck sanoo, että kaikkialla, myös historiainstituutissa (Institut für Zeitgeschichte; kirjan julkaisija), on kahdenlaisia ihmisiä. Historiainstituutissa Martin Broszat ilmoitti 1960-luvulla, ettei Vanhassa valtakunnassa ollut kaasukammioita, vaikka pari vuosikymmentä niin oli väitetty. Omat negatiiviset asiat (hävinneiden kohtelu) pyritään aina siirtämään piiloon, ja voittaja kirjoittaa aina historian. Mutta sitten on ihmisiä, jotka sanovat, että nämä tulee julkaista, se on historiainstituutin tehtävä. Yllä mainittu Norbert Frein ja neljän muun toimittama kirja julkaistiin v. 2000, ja vasta v. 2013 se tuli joidenkin historioitsijoiden tietoon. Välillä se oli lukkojen takana.

      Kysymykseen, voisiko olla mahdollista, että dokumenttien kirjoittajat ovat tietoisesti jättäneet pois asukkien tuhoamisen aspektin, ettei todisteita jäisi, rva Haverbeck vastaa: ”Keskellä sotaa? Täysin hullu ajatus.” Sodassa taisteltiin elämästä ja kuolemasta, eikä kenelläkään ollut aikaa sellaiseen. Kaikki työ tähtäsi tuloksiin, ja vaadittuihin tuloksiin tuli päästä nopeasti.

      Ursula Haverbeckin uuden videon selostus suomeksi, osa 3.

      Tämän jälkeen haastattelija toteaa, että Norbert Frein olisi itse asiassa tullut sanoa, että historia täytyy kirjoittaa kokonaan uusiksi, myös ns. holokaustin historia. Rva Haverbeck vastaa, että he tietävät sen, mutta he tietävät myös, että kaikilla saksalaisilla on kirves. Vuonna 2000 ei oltu käyty vielä myöhempiä merkittäviä oikeudenkäyntejä, eikä silloin ollut niin paljon ristiriitaisuuksia kuin nyt; ei ollut niin paljon tullut asioita päivänvaloon kuin nyt. Huoli omasta urasta ja kohtalosta oli ennen (v. 2000) paljon suurempi kuin nyt. Nyt voi sanoa enemmän; on tullut esiin enemmän ristiriitaisuuksia. Silloin puhuminen ei ollut mahdollista. Kirjan toimittajat ovat sanoneet, annamme sen (kirjan) hävitä, emme puhu siitä. ”Me olemme tästä instituutista ja meidän täytyy tehdä se (kirja); instituutilla on sellaiset tehtävät, mutta emme yritä julkaista sitä, eikä kukaan ole luvannut sitä.”

      Rva Haverbeck sanoo, että ongelmamme on nykyisin se, että yritämme saada kaiken sopimaan siihen, mitä kouluissa on opetettu. On vaikea sanoa, että vanhemmat ja opettajat ovat valehdelleet.

      Haastattelija kysyy, mitä merkitsee historialle, kun osana kansallissosialismia pidettyä juutalaisten tuhoamista ei lainkaan tapahtunut keskitysleireissä. Ursula Haverbeck vastaa, että hän uskoo tutkimuksia olevan jo riittävästi. Kyseessä ei ollut tuhoaminen. Kyseessä oli irrottaminen Saksasta kahdesta maailmansodasta saadun kokemuksen perusteella. Niissä Saksa tahdottiin tuhota. Saksalaiset tiesivät Morgenthaun, Nizerin ja muut (nämä laativat suunnitelmia siitä, kuinka Saksa saadaan tuhottua). Hitler halusi irrottaa Saksan näistä juutalaisista. Tuhoaminen ei siis pidä paikkaansa. Juutalaisten asuttaminen muualle pitää paikkansa, sitä halusivat sionistitkin, ja saksalaisten ja sionistien välille syntyi yhteistyötä tässä asiassa. Jo v. 1897 juutalaiskongressissa Theodor Herzl esitti sitä. Ajatuksena oli yksikansainen valtio. Saksan juutalaisillekin haluttiin omaa valtiota (rva Haverbeck mainitsee nimen Glücks). Hitler halusi juutalaisista eroon, ja tämä sopi hyvin yhteen sionistien suunnitelmien kanssa, mutta tämä ei ollut tuhoamista.

      Haastattelija esittää kysymyksen, että jos massatuhoamista ei tapahtunut eikä siis rikostakaan, oliko Hitler vielä historian suurin rikollinen. Rva Haverbeck vastaa: ”Ei ollut” (kysymys ja hymy kohdassa 33:39 – 33:47). Ei ollut tuhoamiskäskyä.

      Kysymys: Täytyykö Hitlerin hahmoa arvioida uudelleen? Rva Haverbeck: Nykyinen näkemys on täydessä ristiriidassa Joachim Festin, Maserin jne. 1960-luvun kirjojen kanssa. Fest sanoi: ”Hitler oli 10 vuotta maailman liikuttajavoima.” Englantilainen Lloyd George, käytyään 1930-luvulla tutustumassa Saksaan, puhui erittäin positiivisesti Hitleristä.

      Mitä kauemmas nyt noista ajoista päästään, sitä negatiivisemmaksi asiat käyvät saksalaisten kannalta. Pelokkuus vallitsee. Valhe on paljastettava. Saksalaiset eivät olleet vastuussa ensimmäisestä eivätkä toisesta maailmansodasta. Toinen maailmansota alkoi Versailles’sta (1. maailmansodan rauhanehdoista). Versailles oli toisen maailmansodan syy, ei Hitler. Hitler on tehnyt paljon positiivista, ja moni merkkihenkilö on tunnustanut tämän. Hitlerin niskoille on pantu paljon sellaista, mitä hän ei ole tehnyt, esim. joukkotuho.

      Haastattelun edetessä väsymys alkaa painaa molempia osapuolia. Haastattelija esim. kysyy: ”Jos kiellätte holokaustin 70 vuotta sen jälkeen, eikö se ole isku uhrien omaisten kasvoille?” Rva Haverbeck vastaa: Käännän iskun niiden kasvoille, jotka ovat kirjoittaneet kirjoja keskitysleirien kärsimyksistä olematta itse koskaan keskitysleirissä, nähtävästi myös Elie Wieselin.

      Auschwitz oli työleiri, sen osoittavat komendanttiviraston käskyt (em. kirja). Kuutta miljoonaa ei tapettu. Rva Haverbeck on tiedustellut kaikilta mahdollisilta tahoilta, eikä kukaan pysty sanomaan, missä kuusi miljoonaa olisi tapettu.

      Väsyneen haastattelijan kysymys on tämäkin: ”Nyt, 70 vuotta myöhemmin, on paljon elossa säilyneitä, jotka puhuvat kärsimyksistä holokaustissa; eikö holokaustin kieltäminen ole isku näiden ihmisten kasvoille?” Rva Haverbeck: Ei, vaan nyt on 70 vuotta 15 miljoonan saksalaisen karkotuksista ja vähintään 2,5 miljoonan karkotetun todistetusta murhaamisesta. Tästä ei puhuta. Se on isku päin kasvoja.

      Haastattelija kysyy leirien, mm. Auschwitzin, ruumiskasoista. Rva Haverbeck toteaa, että Auschwitzissa sellaisia ei ole voinut olla, koska suuri enemmistä asukeista oli kuljetettu pois, muut vapautettu. Kuvat silloisesta Auschwitzista ovat normaaleja. Kun haastattelija kysyy, mistä kuvat sitten tulevat, rva Haverbeck päivittelee, että eikö haastattelija tunne liittoutuneiden pommitusten jälkeisiä ruumiskasoja eri kaupungeissa. Kuvien ruumiskasat ovat saksalaisten ruumiita. Ne on kuvia yhteen parsimalla (kuvamanipulaatiolla) sijoitettu milloin mihinkin ympäristöön. Välillä samoja ruumiskasoja on sijoitettu moneen eri paikkaan tuolla metodilla. ”Kaikkihan sen tietävät”, sanoo rva Haverbeck. Bergen-Belsenissä kuvat ovat kuitenkin aitoja. Ursula Haverbeck kertoo, kuinka elintarvikkeiden ja lääkkeiden saanti tähän leiriin tyrehtyi, kun liittoutuneet pommittivat infrastruktuurin (tiet, sillat, rautatiet) hajalle. Syy oli pommittajien. (Haastattelussa jää mainitsematta Bergen-Belsenin ”luurankojen” ja ruumiskasojen tärkein syy: epidemiat, etenkin pilkkukuume; ”luurangot” olivat tautien riuduttamia; ruumiskasat olivat epidemioiden riuduttamien asukkien ruumiiden kasoja; heitä ei oltu ”näännytetty nälkään”. Epidemiat pääsivät riehumaan valtavalla voimalla, kun saksalaiset joutuivat siirtämään leirien asukkeja itäisistä leireistä puna-armeijan tieltä läntisiin leireihin, jolloin näihin muodostui suuri liikakansoitus – hedelmällinen maaperä epidemioille).

      Haastattelija kysyy, onko mahdollista saada saksalaiset uskomaan, ettei tapahtunut mitään holokaustia. Rva Haverbeck vastaa, että suurella osalla ajattelevia ihmisiä on jo sellainen käsitys; ainakin he epäilevät holokaustia, koska siihen liittyy niin paljon ristiriitaisuuksia. Syyllisyyskompleksi on saksalaisissa syvään juurtunut. Menneisyyteen vedoten saksalaisilta vaaditaan monenlaisia asioita, tekemisiä, lahjoittamisia jne.

      Ursula Haverbeck ihmettelee, miten juutalaisilla voi olla niin suuri viha saksalaisia kohtaan. Koskaan ei ole ollut toista niin vihamielistä kansaa. Saksalaisten viha juutalaisia kohtaan on syttynyt vasta juutalaisen vihan jälkeen.

      Haastattelun lopussa (47:17 eteenpäin) Ursula Haverbeck kertoo lukeneensa Talmudia, jonka hän oli saanut Horst Mahlerilta; siitä he olivat tutkineet, pitävätkö tietyt lauseet paikkansa. Enää Ursula Haverbeck ei kykene lukemaan Talmudia, se on niin vastenmielinen. Siinä mm. kerrotaan, kuinka juutalaiset voivat olla seksuaalisessa kanssakäymisessä 3-vuotiaiden kanssa!

      Kysymykseen, voiko Ursula Haverbeck joutua Horst Mahlerin tavoin vankilaan holokaustin kieltämisestä, tämä vastaa: ”Ehkä.”

      Ko. Videon suomennos päättyy tähän.

      *********************************************************************************

      Lainaan tähän myös pari muuta kommenttia tähän historian ajanjaksoon liittyen.

      Junnu
      29.4.2015 at 11.02
      Viimein alkaa tämäkin historian pimeä nurkka valaistua. Nyt ei voi muuta kuin todeta Jeshuan käskyn sanoin: Minkä kuulette korvaanne kuiskattavan, julistakaa se katoilta. Die Arbeit nicht mit uns frei Machen, die Wahrheit wird euch frei Machen!

      On olemassa todellinen holokausti, jonka vaatimus virallisesta hyväksynnästä paisuu kaiken aikaa. Kukaan oikeamielinen ihminen ei hyväksy siionistien ennen toista maailmansotaa tuottamaa siviileihin kohdistuvaa destruktiota Saksassa (inflaatio + nälänhätä), toisen maailmansodan aikaisia (mm. Dresdenin siviilien joukkotuhonnat) ja jälkeisiä saksalaisten siviilien (joukkoraiskaukset ja lastenmurhat) ja aseettomien sotilaiden (lähes 1000 tuhoamisleiriä) etnisiä puhdistuksia.

      Tässä todellisessa saksalaisten siviilien holokaustissa tapettiin miljoonittain viattomia saksalaisia ja sekö muka peitetään `virallistetulla`, mutta valheellisella `holokausti` tarinalla. Eipä ihme, että Bernsteinin/Hitchkockin `dokumenttia` ei ole näytetty 70 vuoteen. Sotapropagandaosastolta tilattu kuvamanipulaatioihin perustuvan dokumentin pohja-aineisto ei kestä päivän valoa.

      `An Investigation into the Mass Deaths of German Prisoners at the Hands of the French and Americans after World War II`:
      Other Losses:

      http://en.wikipedia.org/wiki/Other_Losses

      `Some Jews in Eastern Europe took revenge on their former captors while overseeing over 1,000 concentration camps in Poland for German civilians`:
      An Eye for an Eye: The Untold Story of Jewish Revenge Against Germans in 1945:

      http://en.wikipedia.org/wiki/An_Eye_for_an_Eye:_The_Untold_Story_of_Jewish_Revenge_Against_Germans_in_1945

      `The title is drawn from Greek mythology; Nemesis is the Greek goddess of revenge. The implication is that at the Potsdam Conference (17 July to 2 August 1945) the victorious Allies of World War II took revenge on the Germans, entailing significant territorial losses in Eastern Europe and the forced transfer of some 15 million Germans from their homelands in East Prussia, Pomerania, Silesia, East Brandenburg, Czechoslovakia, Hungary, and Yugoslavia`:
      Nemesis at Potsdam:

      http://en.wikipedia.org/wiki/Nemesis_at_Potsdam

      `Salomon Morel (November 15, 1919 – February 14, 2007) was a Jewish partisan, Stalinist official and an accused war criminal`:
      Salomon Morel:

      http://en.wikipedia.org/wiki/Salomon_Morel

      Virallistetun holokaustin yleinen tunnustaminen valheeksi on pelkkä välitavoite. Senhän suurin osa ihmiskuntaa jo tietääkin valheeksi. Viharikos- ja sensuurilait on muutettava ja kohdistettava juuri niihin, jotka ovat pitäneet yllä valhetta ja aiheuttaneet näin menetellen aiheetonta syyllisyyttä ja mittaamattomia kärsimyksiä yksilöille ja kokonaisille kansoille.

      Holokaustimuistomerkit ja -museot on jyrättävä maan tasalle ja `natsimetsästäjät` on metsästettävä kiinni ja saatettava oikeuteen viharikoksista ja valehtelusta. Valheellinen holokaustikirjallisuus on poltettava julkisilla rovioilla opiksi tuleville sukupolville, `ettei tämä enää koskaan pääse toistumaan`.

      Päämäärä on saattaa siionistit edesvastuuseen ennen maailmansotaa tuotetuista laajoista saksalaisten siviilien joukkotuhonnoista ja sitten laajamittaisista sotarikoksista saksalaisia kohtaan toisen maailmansodan aikaisissa ja jälkeisistä etnisistä puhdistuksista, muiden etnisten ryhmien joukkotuhonnoista historiassa, historian valheellisesta uudelleenkirjoituksesta ja edellisistä aiheettomasti hyötymisistä.

      Vangitut revisionistit on julistettava syyttömiksi ja mitä pikimmin vapautettava, koska ainoa syy, josta heidät on tuomittu, on totuuden kertominen. Heidän tulee saada täysimittaiset korvaukset kaikista kokemistaan vääryyksistä. Siionistien kansallisvarallisuus on jäädytettävä kansainvälisesti myymis- ja hukkaamiskieltoon ja tuomioitten jälkeen jaettava tasapuolisesti kaikkien asianomaisten osapuolten kesken kärsimiensä vääryyksien suhteessa.

      Näin kammottavan holokaustin kuittaamiseksi ei tietenkään mikään rahallinen korvaus riitä, mutta olisihan se osoituksena kansojen oikeamielisyydestä hyvänä lähtökohtana.

      Seppo suomentaja
      29.4.2015 at 12.08
      Juutalaisen eliitin ja sionistien johtamien (juutalaiset olivat velkarahajärjestelmällään saaneet kaikki liittoutuneet absoluuttiseen orjuuteensa) liittoutuneiden suorittamista saksalaisten massamurhista tuo 2,5 – 3,5 miljoonan karkotetun eläimellinen murhaaminen oli vain yksi osa. Sodan loppuvaiheen sotilaallisesti merkityksettömissä saksalaisten kaupunkien ilmapommituksissa murhattiin noin miljoona siviiliä (naisia, lapsia, vanhuksia; jotkut puhuvat jopa 1,5 miljoonasta uhrista). Neuvostoliitossa tapettiin 1,3 miljoonaa saksalaista sotavankia (vankeja oli 3,15 miljoonaa; Erwin Peter, Alexander E. Epifanov: Stalins Kriegsgefangene). Eisenhowerin Reinin niityille pystyttämissä sotavankileireissä (paljaan taivaan alla) tapettiin 1 – 1,5 miljoonaa saksalaista sotavankia. Sodan jälkeen Saksassa murhattiin tarkoituksella nälkään 5,7 miljoonaa siviiliä (James Bacque: Verschwiegene Schuld). Lisäksi tulevat Neuvostoliiton sisällä olleiden saksalaisten siviilien murhat; näiden uhrien määrästä minulla ei ole tässä lukuja.

      Juutalaisten johtamat liittoutuneet murhasivat tarkoituksella siis ainakin 11,5 – 13,5 miljoonaa saksalaista siviiliä ja sotavankia sodan aikana ja pääosin sodan jälkeen. Naisia joukkoraiskattiin kaikkialla urakalla hengenmenoon asti. Venäläiset miehet (sotilaina) joukkoraiskasivat lähes kaikki eteen tulleet saksalaiset naiset ja tytöt, siitä Stalinin juutalainen äänitorvi Ilja Ehrenburg oli antanut käskyn. Liittoutuneet raiskasivat ainakin 860 000 saksalaista naista ja tyttöä (Miriam Gebhardt: Als die Soldaten kamen).

      Saksalaiset kielsivät ankarasti kajoamasta keskitysleirien asukkeihin. Jos joku pahoinpiteli tai murhasi jonkin asukin, siitä seurasi ankara rangaistus. Yksikään juutalainen ei kuollut missään holokaustissa; mitään holokaustia ei tapahtunut. Jos joku saksalainen SS-mies tai sotilas syyllistyi raiskaukseen, hän sai omiltaan kuolemantuomion.

      Seppo suomentaja
      29.4.2015 at 16.13
      Yllä olevan jatkeeksi sopii kommentti, jonka lainasin kirjoituksen ”Pääkirjoitus: Itsenäinen media ei kumarra eliittiä” kommenteista. Siinä on päästetty taudinaiheuttaja ääneen:

      ”Juutalainen Eli Ravage kirjoitti lehdessä Century Magazine U.S.A. tammikuussa 1928: ’We have stood back of, not only the last war, but all your wars; and not only the Russian, but all of your revolutions worthy of mention in your history’. (’Me järjestimme viime sodan ja olemme kaikkien sotien takana; emmekä järjestäneet vain Venäjän vallankumousta, vaan kaikki mainitsemisen arvoiset vallankumoukset historiassanne’).

      ”Tietenkin vapaamuurarien avulla. Hehän palvelevat juutalaiseliittiä.”

      Ei riitä tällaisten asioiden esiintuominen foorumeilla. On poistettava ongelmien syy, taudinaiheuttaja. Juutalainen vaikutus yhteiskunnassamme on lopetettava. Juutalaisesta väkisin velkaannuttavasta, väkisin velkakierteeseen vievästä, väkisin velkaorjuuteen vievästä, väkisin kaikkeen orjuuteen vievästä ja väkisin lopulta kaiken tuhoavasta raha- ja pankkijärjestelmästä on päästävä eroon. Kyseessä on velkarahajärjestelmä; raha tulee siinä kiertoon vain korollista lainaa pankista ottamalla. Kaikki rahamme on siis korollista velkaa juutalaisille. Koron vuoksi (kokonaisuutena katsoen) velkataakasta ei koskaan päästä eroon; yhteiskunnassa on jatkuva lisälainaamisen pakko ja velkamäärä kasvaa väkisin.

      Joka hallitsee velkaa, hallitsee kaikkea. Raha- ja pankkijärjestelmämme on yksityinen juutalainen järjestelmä, joten maamme ainoa valtias on juutalainen heimo (EU itsessäänkin on tuon raha- ja pankkijärjestelmän myötä absoluuttisesti juutalaisten orja; EU onkin puhtaasti juutalainen luomus koko Euroopan ja sen kansojen tuhoamiseksi).

      Koska rahajärjestelmä on yhteiskunnan toiminnan selkäranka, suomalaisen yhteiskunnan – kaikkien suomalaisten – selkäranka on juutalainen selkäranka. Kaikki täällä palvelee juutalaisuutta, taudinaiheuttajaa. Suomi on läpikotaisin juutalainen maa; jopa ihmisten ajattelu on saatu täysin juutalaiseksi.

      Miksi sitten taudinaiheuttaja on päässyt iskemään? Taudinaiheuttaja on iskenyt, koska taudinaiheuttaja on päästetty maahan, osin jopa kutsuttu maahan. Tämän päästämisen taudinaiheuttaja on itse tänne rakentanut. Kuinka? Siten, että Suomesta (ja suuresta osasta maailmaa) on tehty juutalainen perversio, demokratia. Kansa on täydellisen tietämätön valtionhallinnon toimintaolosuhteista ja varsinkin yhteiskunnan selkärangan, raha- ja pankkijärjestelmän, luonteesta. Kun kansa on tietämätön ytimestä, se on täydellisen sokea kaikissa yhteiskunnan asioissa. Siksi juutalaiset ajavat demokratiaa kaikkialle. Demokratiassa kukaan ei edes hallitse todellisesti eikä ryhtiä (eikä taudinaiheuttajaa vastaan taistelemista) voi olla missään. Kaikki on koko ajan täysin leväperällä, ja kaikkea leimaa PYSYVÄ rahanpuute.

      On tunnustettava tämä: kun kansa äänestää yleisissä vaaleissa tietämättömänä, se tekee kaikista rikoksista ylivoimaisesti suurimman: maanpetoksen, hirvittävän, kammottavan maanpetoksen. Taudinaiheuttajalla on täysin vapaa tie tulla sisään. Verenhimoinen vihollinen pääsee tuhoamaan täältä kaiken. Kukaan ei edes huomaa sitä. Demokratia ja velkaperusteinen raha- ja pankkijärjestelmä ovat ne kaksi massatuhoasetta, joilla juutalaiset tuhoavat maamme ja kansamme ja monet muut maat. Niitä suojelemaan juutalaiset ovat asettaneet tiedotusvälineaseen (kaikki tietävät, mitä perverssejä sontakaivoja Yleisradio ja maan lehdistö ovat; ne ovat kuin riivaajien riemuriihiä). He ovat hankkineet kontrolliinsa (osin jopa omistukseensa) maan KAIKKI tiedotusvälineet. Mitä nämä tiedotusvälineet on pantu palvelemaan? Ne julistavat kaikin tavoin demokratiaa, tuota toista joukkotuhoasetta. Entä tuo toinen, juutalainen raha- ja pankkijärjestelmä, mikä juutalaistettujen tiedotusvälineiden tehtävä on siihen nähden? Tiedotusvälineemme vaikenevat siitä kuin muuri, täydellisesti. Sen luonteesta kukaan ei saa puhua eikä saada tietoa. Tietenkin tiedotusvälineet kaiken tuon ohessa nukuttavat kansan viihteellä, johon kansa onkin täysin uppoutunut. Toivottavasti kuitenkin joihinkin silmiin tämä kommenttini osuu – ennen loppua.

      Seppo suomentaja
      29.4.2015 at 18.34
      Tässä yksi vahvistus yllä olevaan:

      Nahum Goldmann, sionistisen maailmanjärjestön ja juutalaisen maailmankongressin ent. presidentti, kirjoitti v. 1915 kirjassaan ”Der Geist des Militarismus” (s. 37):

      ”Aikamme ensimmäinen tehtävä on tuhoaminen: kaikki sosiaaliset järjestelmät ja yhteiskunnalliset rakenteet, jotka systeemi on luonut, täytyy tuhota, yksittäiset ihmiset täytyy repäistä irti perityistä ympäristöistään; mikään perinne ei saa enää olla pyhä, vanha on nyt sairauden merkki. Voimat, jotka suorittavat tämän tuhoamistyön, ovat taloudellis-sosiaalisella alueella kapitalismi, poliittis-henkisellä tasolla demokratia.”

      Goldmann toteaa myös, että ei-juutalaisen maailman tuhoaminen on välttämätöntä juutalaisten intressien kannalta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s