Ludvig XVI ja Marie Antoinette – kuninkaalliset marttyyrit


(Netistä poimittua)

Tänään 16.10.2012 tuli puolen päivän aikaan kuluneeksi tasan 219 vuotta siitä, kun giljotiinin terä katkaisi kuningatar Marie Antoinetten kaulan Pariisissa. Sain juuri sunnuntaina luettua loppuun kirjaparin Louis XVI and Marie Antoinette I (Before the Revolution) ja II (During the Revolution) Nesta Helen Websteriltä, joka kirjoitti teokset 30-luvulla. Olen käännellyt kulmia sivuista sellaisissa kohdissa, joissa on tullut vastaan kiinnostavaa tietoa. Ranskan vallankumousta en lähde selittämään, mutta laitan ylös eräänlaisia reunamerkintöjä.

Ludvig XV kuoli isorokkoon 10.5.1774 ja jätti valtakunnan melko velkaantuneeksi. Hänen sotansa ja tuhlailunsa rakastajattariensa kanssa eivät kuitenkaan olleet saaneet maata suinkaan toivottomaan tilanteeseen. Veronmaksajien taakka oli kova, koska veroja ei kerätty kuin alemmilta säädyiltä. 19-vuotias Ludvig XVI yritti alusta lähtien saada aikaan uudistuksia kaikin tavoin. Valitettavasti hän meni kutsumaan parlamentit avukseen ja siten teki mahdottomaksi uudistaa maata reiluin ottein ylimysten ja papiston vastustaessa uudistuksia kaikin tavoin. Esim. pakkotyövelvollisuudesta talonpojille mielivaltaisina ajankohtina ei päästy kokonaan eroon kuin vasta vähän ennen vallankumousta. Silti paljon saatiin myös aikaan ja Ludvig XVI:n hallituskausi oli vaurastumisen aikaa muutenkin, jolloin elintaso ja vauraus kasvoivat ennen näkemättömällä tavalla. Lisäksi oli tullut kaikkien säätyjen tavaksi ja muoti-ilmiöksi tukea köyhää väestönosaa, hädänalaisia ja puutetta kärsiviä ym. Jopa suureellisen tyyliin. Huonojen neuvonantajien valinta aiheutti soutamista ja huopaamista sekä vääriä valintoja, mutta kuninkaan idealismi ja tarmo saivat kuitenkin asiat etenemään suotuisasti. Websterin mukaan koko vallankumous oli aivan turha ja tuli oikeastaan monen mielestä mahdolliseksi juuri siksi, että oli mahdollisuuksia politikoida ja kaikenlaiset utopiat tuntuivat mahdollisilta. Lisäksi vaurastuneet porvarit eivät sietäneet alemmuutta suhteessa aateliin ym. Hyväuskoinen ja pahaa aavistamaton Ludvig XVI tarjosi itse kaikki mahdollisuudet vallankumoukselle kutsuttuaan koolle viimein myös kolmannen säädyn päättämään uudistuksista. Tietysti yleinen kapinamieliala olisi pitänyt myös tukahduttaa alkuunsa ja pitää kumoukselliset ainekset kuissa. Etenkin johtomiesten osalta.

Ludvig ei koskaan saanut aikaan ns. viljakartellin purkamista. Muutamat ylimykset ja vauraat kauppiaat pystyivät keinottelemaan viljan hinnalla ja määrällä ja saamaan aikaan kriisin silloin kuin halusivat ja myös kartuttamaan omaisuuksiaan tällä vivulla. Toisaalta valtion varastot olivat apuna ja ostot mahdollisia pulakausia varten. Huonot tiet ja sääolot rajoittivat tehokkaita vastatoimia. Heti ensimmäisenä hallitusvuotenaan hämärät voimat koettelivat nuorta kuningasta viljapulaa hyväksi käyttäen. Kaksi huonoa satoa osui yhteen viljan hinnan vapauttamisen kanssa. Viljan jako taitamattoman ministerin toimesta valtiolta markkinoille laski hintaa väliaikaisesti, mutta hinta nousi uudelleen aiheuttaen tyytymättömyyttä. Lisäksi toimet aiheuttivat paniikin, joka lietsoi talouskriisiä. La Guerre des Farines-nimellä tunnettu liikehdintä oli useiden mellakoiden huipennus. Järjestetyt agitaattorit kiersivät talonpoikien ja muun kansan keskuudessa ja levittivät vääriä huhuja. Sitten samaan aikaan puhkesi levottomuuksia monella paikkakunnalla. 1500-päinen miesjoukko alkoi ryöstää kauppoja Villers-Cotteresissa. Pitkin Oisea kulkevat viljalaivat ryöstettiin järjestelmällisesti, mutta viljasäkit avattiin ja heitettiin jokeen sen sijaan, että niitä olisi kuljetettu nälkäisille. Tämä on erittäin merkityksellinen tieto ja paljastaa kyseessä olleen terroristisen kampanjan maan syöksemiseksi kaaokseen. Pariisissa agitaattorit usuttivat väkijoukon Versaillesiin, jossa kuningas yksin komensi tärkeimpien ministereiden lähdettyä hoitelemaan levottomuuksia muualla Pariisissa. Kuningas kutsui sotavoimaa avuksi, mutta sanoi, että väkivaltaa olisi pyrittävä välttämään. Hän oli silti käskenyt panemaan väkijoukot kuriin.

Versaillesin mellakka tyynnytettiin lupaamalla hintasääntelyä, mutta tämän lupauksen antamista kuningas moitti ja sanoi auktoriteetin olevan vaarassa, jos väkijoukon annetaan sanella asioita. Hän tajusi mellakan järjestetyksi ja osoitti lujuutta, joka puuttui sitten 15 vuotta myöhemmin. Poliisin ja armeijan toiminta oli poikkeuksellisen velttoa, mikä taas antaa osaltaan ymmärtää solutuksen olleen jo tuolloin edistynyt. Hämärävoimien järjestelyihin viittaavat havainnot muukalaisista, jopa ulkomaalaisista huligaaneista kuten myöhemmin vallankumouksen aikana, sekä koodikielellä ohjatuista mellakoitsijoista, joiden johtajan raportoitiin esim. vastaavan kysymykseen “Minne menemme nyt” esim. “kolme pistettä ja 31″. Sitten koko joukko oli hokenut “Kolme pistettä ja 31″. Joukot olivat aseistautuneet seipäin ym. ja mukana oli paljon miehiä naisiksi pukeutuneina. Paljon puhutut “naisten marssit” esim. Versaillesiin vallankumouksen aikana olivat todellisuudessa vastaavien huligaanien marsseja. Monilla tyytymättömyyttään julistajilla oli taskuissaan suuria summia rahaa. Viranomaisten passiivisuus lisäsi mellakoiden rajuutta ja tihutöiden määrää. Bastiljin valtausta yritettiin jo tuolloin, mutta paikalle hälytetty musketööriosasto esti sen. Kuningas oli antanut selvät ohjeet, mutta silti muutamat napamiehet velttoilivat. Viimein muodostettiin kaksi 25 000 miehen armeijaosastoa, jotka uhkasivat niskuroijia tulenavauksella. Lopulta kaksi pikkutekijää hirtettiin, mutta ei suinkaan Versaillesin levottomuuksien yhteydessä ja ilman tutkimuksia, kuten on väitetty.

Jo ennen Websterin vallankumous-kirjoja (The French Revolution, vuodelta1919 on ladattavissa ilmaiseksi netissä) oli 50 vuoden aikana lukuisten tutkijoiden toimesta osoitettu vapaamuurarien vastanneen vallankumouksesta täydellisesti. Jo ennen vallankumousta markiisi Luchet julkaisi profetian, jossa hän ennusti melko hyvin vallankumouksen tapahtumat ja varoitti vapaamuurareista ja illuminismista. Kenraali Danican sanoi asian suoraan kirjassaan Le Fléau des Tyrans vuodelta 1797, jossa hän myös kertoi Guerre des Farinesin olleen vapaamuurarien ensimmäinen yritys. Vapaamuurarijärjestö Grand Orient on aina kerskunut avoimesti olleensa vallankumouksen takana. Järjestö oli perustettu juuri 1772 ja Ranskan Illuminés 1762. Tällöin myös Weishaupt oli hiomassa maailmanvallankumouksen suunnitelmaansa ja perusti Baijerin Illuminaatin 1.5.1776. Vuosi levottomuuksien puhkeamisen jälkeen. Kiinnostavasti amerikkalaisten vapaamuurarien valmistelema siirtokuntien itsenäistyminen ja vapaussota oli samaan aikaan puhkeamassa. Selvästi toiminta on aloitettu samaan aikaan useassa paikassa. Kuningas totesi vallankumouksen aikana vankina palatessaan Varennesin pakoyrityksestä 1791, että hänelle oli esitetty “kaikki, mitä tulee tapahtumaan” jo vuonna 1780, mutta hän ei ollut uskonut varoituksia konspiraatiosta ja kumouksesta. Tätä hän katui syvästi. Mutta hänellä ei ollut tehokasta salaista palvelua vakoilemaan kansaansa ja toisaalta olisiko se pärjännyt täysin tehokkaasti juutalaisten vuosisataista kokemusta ja maailmanlaajuisia valtavia resursseja vastaan näissä asioissa? (Muistamme myös, että juutalaiseliitin maailmanhallitus muutti toimintansa salaiseksi vuonna 1772)

Kuningas ei halunnut sotaa Englannin kanssa, vaikka lähes koko maa tuntui janoavan vapaustaistelijoiden tukemista (vapaamuurarit kaikkialla Euroopassa tulivat vahvasti amerikkalaisia vapaustaistelijoita). Kun ministerit myivät kuninkaan tietämättä aseita kapinallisille ja tukivat heitä, Englanti sai aiheen provosoida Ranskan sotaan hyökkäämällä sen laivoja vastaan. Kuningas oli yrittänyt kaikin keinoin saada valtion valtavaa velkaa maksettua, mutta sota Englantia vastaan lisäsi velkoja valtavasti. Silti Websterin mielestä vauraalle Ranskalle eivät valtion velat olisi olleet ylitsepääsemätön asia, vaan täysin hoidettavissa. Kirjassa ei hyökätä geneveläistä pankkiiria ja kansainvälisiin rahanlainaajiin suhteet omannutta Jacques Neckeria vastaan, mutta hänestä välittyy silti epäilyttävä kuva jo ennen vallankumousta. Sain vaikutelman, että hän olisi ajanut eräänlaista “elvytys”-oppia, jossa velkaraha laittaisi talouselämän käyntiin. Joka tapauksessa miehen oppien seurauksena valtio velkaantui vain lisää. Toisessa osassa kylläkin todetaan, että mies ehkä oli ainakin lopuksi salaliitossa kuningasta vastaan, koska petti hänet ja myötävaikutti hänen kaatumiseensa. Hänestä tehtiin jostain syystä kansan suosikki ja lehdistö väitti hänen ajavan kansan etuja  kuninkaan juonia vastaan. Todellisuudessa asia oli melkeinpä päinvastoin. Necker sai kunniaa edistyksestä ja kun hänet erotettiin, tunteet kuohahtivat. Häntä pyydettiin kuninkaan taakse, mutta hän ei suostunut, vaan korosti suureen ääneen olevansa eri mieltä kuninkaan kanssa ja siirtyi vastustajien puolelle (vallankumous 1789). Kirjassa ei puututa siihen, kuinka moni ministeri ym. hallintomies itse asiassa neuvoi väärin ja ajoi tahallaan huonoa politiikkaa. Websterin mukaan kyse oli yleensä lähinnä siitä, että ministerit eivät vain pystyneet parempaan. Toisaalta heidät valittiin suositusten mukaan ja pyrittiin valitsemaan mahdollisimman hyvistä ehdokkaista. Kuninkaan passiivisuus vallankumouksen ratkaisevina hetkinä ja ennen sitä saattaa olla osaksi huonojen neuvojen seurausta (?)

Laajasta ja järjestelmällisestä myrkynkylvöstä huolimatta kuningaspari oli tavattoman suosittu. Marie Antoinette oli hurmaava ja myös erittäin kunniallinen sekä älykäs. Kuningas taas oli erittäin ihanteellinen ja ajatteli kansansa parasta. He tekivät valtavasti hyväntekeväisyyslahjoituksia ja kiersivät kansan parissa (Ludvig oli ensimmäinen kuningas liki 200 vuoteen, joka kävi lapsineen köyhien kodeissa). Auttoivat ja osallistuvat erinäisten koettelemusten hetkellä. Vaikka kuningasta on syytetty tyhmäksi, päättämättömäksi ym. ei juuri mikään syytös pidä paikkaansa. Hän oli älykäs, oppinut ja hänellä oli lähes ilmiömäinen muisti. Hän kyllä toimi, kuten 20-vuotiaana viljamellakoiden aikaan, mutta hän toimi ehdottomasti vain siten, minkä ajatteli kansan ja uskonnon asian mukaiseksi. Hän ei halunnut olla tyranni, vaan ajatus oli hänestä erittäin vastenmielinen. Päättämättömyys jää siten ikään kuin kysymysmerkiksi. Webster esittää, että jos jokin puute oli, niin sekä jonkinlainen alemmuuskompleksi. Toisaalta hän hylkää ajatuksen käytännössä esityksensä edetessä. Vaikka kuningas ei ollut enkelikasvo ja hän oli tukeva, hänen esiintymisessään ja olemuksessaan oli kuitenkin majesteetillisuutta. Kuninkaan loistava tilannetaju ja sekä hänen että kuningattaren esiintymiset kiperissäkin tilanteissa ja muissakin saivat aina yleisön heidän pauloihinsa. Kuninkaan tuho oli juuri hänen hyveellisyytensä ja idealistisuutensa. Voidaan sanoa, että häntä moraaliltaan parempaa ja kansansa eteen enemmän töitä tehnyttä kuningasta ei koskaan ole ollut olemassa. Hän kuitenkin rakasti kansaansa liikaa ja unohti sen, että kuninkaan tärkein tehtävä on hallita. Hän erehtyi taipumaan liikaa ja pidättyi liiaksi voimatoimista. Toisaalta hän tuntui vakuuttuneen siitä, että uudistuksia oli tehtävä ja kutsui siis kansan laajat piirit mukaan. On mahdollista, että hän ei nähnyt tilanteesta muuta ulospääsyä. Ehkä vaikeudet ja toisaalta neuvonantajat saivat ajattelemaan, ettei vaihtoehtoja ollut. Kaikki riistäytyi käsistä, eikä hän nähnyt mielekkääksi enää väkivallan käyttämistä.

Suosio oli siis kauan ansaitusti suuri. Sitä nakersi kuitenkin jatkuva vihapropagandan levittäminen etenkin kuningatarta vastaan. Kuningatar oli itävaltalainen ja kansa hyvin rojalistinen. Lisäksi esim. itse Mirabeau suoraan sanoi, että kuningatarta pelättiin hänen päättäväisyytensä vuoksi. Kumouksellisten onneksi hän ei halunnut (eikä saanut) osallistua politiikkaan ja täytti mielensä etupäässä naisellisilla asioilla.  Hän oli autuaan tietämätön vapaamuurarien vaarasta, kunnes vallankumous sai ottamaan asioista selvää. Suuri erehdys oli olla levittämättä vastapropagandaa. Koska suuria nimiä oli kumouksellisten riveissä, kansa uskoi solutettujen kiihottajien vihapropagandaan ja etenkin kuningatar sai osakseen kasvavaa vihaa. Kuitenkin kun kumoukselliset usuttivat hurjimmatkin joukkonsa kuningasperheen luokse, seurauksena oli usein suuri muutos etenkin niiden kohdalla, jotka olivat suoraan tekemisissä kuningasparin kanssa. Seurasi katumusreaktioita tai vihan lauhtumista. Sääliä ja ymmärrystä. Pian saattoi koko joukko huutaa “Vive le Roi.” Rojalistisen kansan kanssa oli vaikea tehdä keinotekoista vallankumousta. Tarmokkaat vastatoimet olisivat lannistaneet alkuunsa vallankumouksen. Parasta olisi ollut ottaa kiinni konspiraattorit ja totuttaa kansa ajatukseen, että epäjärjestystä seuraisi kurinpalautus. Kuningas sieti kuitenkin liikaa levottomuuksia ja kaatui passiivisuuteensa vieden perheensä ja koko maan mukanaan. Silti on surkuhupaisaa, kuinka vallankumouspropagandassa puhuttiin “tyrannista” ym. Suuret joukot tajusivat, että Ludvig XVI oli kaikkein vähiten tyranni lähes kaikista mahdollisista kuninkaista kaikkina aikoina. Jos hän olisi ollut sitä, hän ei olisi kukistunut. Hän uudisti valtavasti ja omistautui täysin hallintoasioille. Hän lopetti kidutuksen kuulustelu- ym. menetelmänä ym. ym. Poliittisten vankien vankila Bastilji oli käytännössä hotelli. Tavallisten rikollisten vankilat olivat tosin kaameita paikkoja, mutta kuningas rakensi sairaaloita ym. koko ajan ja puuttui tällaisiin epäkohtiin.

Mitään perää ei ollut myöskään kuningattareen kohdistuneissa syytöksissä. Häntä syytettiin kevytmielisyydestä ja lukuisista syrjähypyistä. Paljon puhuttu tuhlailukin on pelkkä myytti. Kun perhettä ei ollut vielä, kuningatar kävi joskus pelaamassa ystäviensä luona ja sitten juhlissa. Kerran kuninkaan piti maksaa rahansa pelanneen kuningattaren velat. Summat olivat kuitenkin varsin pieniä ja asia jäi ainutkertaiseksi. Parikymppisen kuningattaren vaate- ja koruostokset pysyivät hänen käyttövarojensa budjetissa, mutta hankkija huijasi niissä lisäksi osan eli kuningatar maksoi liikaa ovelalle vakiohankkijalleen. Silti kyseessä olivat todellisuudessa siis pikkusummat normaalista kuningattaren tulosta ja pian perhettä alkoi tulla ja kuningattaren vaateostokset vähenivät. Huvila Petit Trianon Versaillesissa oli varsin vaatimaton ja siellä perhe leikki talonpoikaa kesäisin. Sinne olivat lisäksi tervetulleita kaikki kansalaiset, eritoten lapset ja siellä järjestettiin kansanjuhlia. Vallankumouksen jälkeen lähetystöt totesivat väitteet luksusrakennuksista valheiksi. Mitään todisteita mistään suosion jakamisesta edes ei ole muita miehiä kohtaan, sillä Itävallan keisarinnan Maria Theresian järjestämä varjostaja raportoi kaikista liikkeistä muiden vastaavien agenttien tapaan eikä minkäänlaisia juttuja ollut. Maria Theresia oli valmentanut tyttärensä Ranskan kuningattareksi ja oikeastaan uskollisuus oli kuningattaren ainoa ja ehdoton velvollisuus. Uskottomuus olisi ollut maanpetos, joten  sellaiset olivat täysin poissuljettu asia. Katuojakirjallisuutta ja vihapamfletteja lukuun ottamatta ei mitään puheita ym. esiintynytkään. Kuningatar oli oppinut lisäksi äidiltään aina arvokkaan esiintymisen ja kuningattaren omien sanojen mukaan sen, että kuolemaa ei saanut pelätä. Niinpä hän kuningas Ludvigin kanssa esiintyi loppuun asti rohkeasti ja ylpeästi, mikä teki suunnattoman vaikutuksen kansalaisiin. Todellisuudessa kummatkin olivat erittäin ihanteellisia kaikin puolin.

Vallankumouksen jälkeen on kuningattaren muistoa yritetty tahrata jälkeenpäin. Vapaamuurarien taustalla olevat voimat ovat saaneet vallan kaikkialla Euroopassa ja Amerikassa. Samalla tavoin kuin vallankumousta yleensä suositaan, se nähdään myönteisenä ja tarpeellisena ja sen likaisuutta yritetään peitellä, kuningatarta lokaavat teokset saavat aina suuret painokset ja niitä mainostetaan ja rahoitetaan (siis 1930-luvulla). Kaikenlaisia humpuukitarinoita oli virrannut 30-luvulle asti tasaisesti julkisuuteen alusta lähtien. Pornografisista esityksistä romaaneihin. Tieteellisiä teoksia ja elämäkertojakin on riittänyt. Enää ei puhuta useista rakastajista, mutta yritetään väittää, että yksi rakkausjuttu olisi löytynyt tai sitten “selvästi havaittu rakastuminen” kuningattaren taholta. Suosituin kandidaatti oli ollut kymmeniä vuosia ennen Websterin kirjoja kreivi von Fersen. Asiaa voi joku tietämätön aikamme arvojen mukaisesti ajatteleva pitää luonnollisena ja uskottavana ja jopa harmittomana. On kuitenkin muistettava, että kuningattaren kyseessä ollessa kysymys oli sinänsä kyseenalaisen ajatuksen lisäksi maanpetoksesta ja jokainen tällaisiin vastenmielisiin kohutarinoihin uskova on tuottanut osaltaan voiton kuningattaren häpäisijöille, jotka olivat myös hänen murhaajiaan ja tuoreemmat heidän seuraajiaan. Todella tyhjentävästi Webster keskittyy kaikkiin väitteisiin Fersenin ja kuningattaren suhteista ja ampuu ne kaikki alas. Hän toteaa, että taustalla on selvästi muutakin kuin vain kohukertomuksilla myymistä ja sensaatiohakuisuutta.

Kuningattaren muistoa yritettiin häpäistä ja häpäisijät ovat niin heikoilla, että heillä ei ole kuin alhainen valehtelu edelleenkään ainoana mahdollisena keinonaan. Marie Antoinetten häpäisyn ja murhan sekä koko Ranskan vajoamisen salaisen eliitin vasalliksi ja orjaksi takana. Miksihän vääryydellä ei ratsasteta joka asiassa, vaan toisissa tapauksissa herätetään kansassa oikeamielisyyttä? Valitettavasti kansa tuntuu kohisevan niin kuin esivalta määrää. Tosin Websterkin kertoi museovieraista, jotka puhuivat saman näyte-esineen kohdalla aivan eri tavalla kuin perään tullut professori, joka esitteli opiskelijoille normien mukaisesti vallankumouksen siunauksellisuutta Ranskalle. Vain professorin näkemykset saivat tilaa eli media ja yhteiskunta osaa vaieta näkemyksistä, joista eliitti ei pidä, vaikka niin yleisesti ajateltaisiinkin suurenkin väestönosan parissa.

16.7.1782 vapaamuurarien suuri kokous Wilhelmsbadissa johti vapaamuurarien vahvaan esiintymiseen Pariisissa. Marie Antoinetten vastaisten häpäisykirjoitusten vahva lisääntyminen ajoittuu juuri samaan ajankohtaan. Kuningatar luuli vapaamuurareita hyväntekeväisyysjärjestöksi erään naisillekin tarkoitetun loosin ym. perusteella (1781). Vapaamuuraritoiminnan annettiin siksi levitä eikä kuningattarella ollut käsitystä siitä, mikä voima oli ilkeiden vihapamflettien taustalla. Ilmeisesti Mirabeaun yritettyä lähentyä vangittua kuningasparia vuonna 1990 ja tavattua kuningattaren, Marie Antoinette osasi varoittaa veljeään vapaamuurarien vaarasta. Hän puhui suoraan heidän olleen vallankumouksen takana ja aikovan tehdä vallankumouksen muissakin maissa ym. Eräs kuuluisa toimija vallankumouksen taustalla oli Joseph Balsamo, sisilialaisen kristinuskoon kääntyneen juutalaisen poika, josta tuli kabbalisti, illuminaatti ja joka esiintyi kreivi Cagliosstrona. Cagliostro osasi sirkustemppuja ja omasi hypnoottisia kykyjä. Hän petkutti monia esim. ihmelääkkeillä ja toimi parantajana, ennustajana ym. Jäätyään vangiksi Roomassa, jonne oli lähtenyt Ranskasta, Cagliostro tunnusti paavin vankeudessa liittyneensä Illuminaattiin ja kaameiden valojen kautta vannonut osallistuvansa Ranskan monarkian tuhoamiseen ja oli saapunut Italiaan samassa tarkoituksessa eli seuraavan vallankumouksen oli määrä tapahtua Roomassa. Kun illuminismiin hurahtanut kreivi Virieu palasi Wilhelmsbadista, hän oli luopunut illuusioistaan. Eräs ystävä kysyi miehen alakuloisuuden syitä ja salaisuuksia Wilhelmsbadista, Virieu sanoi synkkänä, että ne olivat vakavampia kuin kysyjä arvaisikaan. “Konspiraatio, joka oli valmisteilla, oli niin hyvin suunniteltu, että monarkia ja kirkko eivät voisi sille mitään”. Kuinka paljon esim. yksittäiseen Kuningattaren kaulanauhan mysteeriin panostettiin, osoittaa tämän todeksi. Vapaamuurari kreivi von Haugwitz totesi vuosia myöhemmin, että Ranskan vallankumouksena” tunnettu 1787 alkanut draama kaikkine kuninkaanmurhineen ja kauhuineen ei ollut vain päätetty asia Wilelmsbadissa, vaan tulosta valoista ja sopimuksista. 1785 oli vapaamuurarikokous Pariisissa, jossa myös illuminaatit olivat mukana. 1786 vielä salaisempi Frankfurtissa, jolloin on kerrottu päätetyn Kustaa III:n ja Ludvig XVI:n murhista.

Kaulanauha

Juutalainen jalokivikauppias Böhmer oli osaltaan ollut aiheuttamassa valtion velkoja Ludvig XV:n aikana. Hän oli valmistanut tämän rakastajalle madame Barylle kalliin 1,6 miljoonan livren arvoisen kaulanauhan jalokivistä, mutta kuninkaan kuolema oli tullut väliin. Epätoivoisesti kauppias yritti kaupata jalokivinauhaa kuningattarelle päästyään hovin vakiohankkijaksi edellisen kuoltua 1785. Hän oli yhdistänyt voimansa toisen juutalaisen Bassengen kanssa. Kuningatar kieltäytyi kaikista tarjouksista ja sanoi maan tarvitsevan enemmän laivaa kuin jalokiviä. Asian luultiin olevan tällä selvä. Jonkin ajan kuluttua saapui viesti, jossa kauppiaat kiittivät kuningatarta hänen suuresta ostoksestaan. Epämääräinen viesti ei auennut ja se joutui paperikoriin. Jonkin ajan kuluttua Böhmer pyrki taas kuningattaren puheille ja kun ei päässyt, oli kertonut hovineidille, että kauan hovin epäsuosiossa ollut kardinaali de Rohan olisi ostanut kaulanauhan kuningattaren puolesta ja kuningatar olisi siis sittenkin ostanut kaulanauhan. Nyt siitä vaadittiin puuttuvat osuudet maksuista.

Kardinaali Rohan oli Strassbourgin piispa, jonka ystäväpiiriin kuului paljon juutalaisia ja rahoittajia. Suureellista elämäntyyliä harrastanut kardinaali oli suurista tuloistaan huolimatta velkaantunut pahoin näille ystävilleen. Ilmeisesti he olivat saaneet selville kardinaalin heikon luonteen tai sitten olivat onnistuneet saamaan tämän jotenkin hypnotisoiduksi. Niin ihmeellisesti hän toimi. Hän oli kreivi Cagliostron lumoissa ja uskoi tämän ihmekykyihin. Cagliostrosta oli tullut hänen vakituinen oraakkelinsa. Hänen valtansa kardinaaliin oli pian lähes täydellinen. Suhde jatkui vuosia. Viimein erästä madame de la Mottea käytettiin suureen petokseen. Hän väitti olleensa yhteydessä kuningattareen ja puhuneen kardinaalin puolesta. Pian hän väitti kardinaalin tarvitsevan vain kirjoittaa katumuskirja ja hän pääsisi suosioon ja kirjeenvaihtoon kuningattaren kanssa. Väärennetyillä kirjeillä esitettiin, että kardinaali olisi yhteydessä kuningattareen. Cagliostro tietysti selvänäkijänä vahvisti kaiken olevan totta ja ennusti kardinaalille suosiota ja menestystä. Motte eteni pidemmälle. Kuningatar ei nyt muka voinut julkisesti vielä huomioida kardinaalia, mutta hänellä oli tärkeitä tehtäviä tätä varten. Kardinaalin mielen tilaa voi ihmetellä, sillä hän sai nyt valheviestin pian uutisen jälkeen, jossa kuningatar pyysi häntä tapaamaan salaa puolelta öin erääseen tiettyyn paikkaan (kuningatar ei tietenkään ikinä sopisi sellaista). Siellä taas kuningattareksi tekeytynyt toinen nainen esiintyi hänenä ja lyhyessä kohtaamisessa välitti viestin kardinaalille. Sen mukaan kardinaalin olisi tilattava kuningattaren puolesta kallis jalokivikaulakoru. Kardinaali ei edes koskaan nähnyt korua, mutta otti suuren lainan asiaan suopeasti suhtautuneelta juutalaiselta Cerf-Beeriltä ja alkoi maksaa juutalaisille jalokivikauppiaille kahta 30 000 livren erää. Koko summaa ei ollut sentään tarkoitus ottaa kardinaalilta ja siksi jalokivikauppiaat olivat lähestyneet hovia lisää rahaa saadakseen.

Tällä välin kaulanauha oli jo purettu ja myyty Lontooseen. Jalokivivarkaat jäivät kuitenkin kiinni, sillä de la Motta apureineen yritti kaupata suunnattoman kalliita kiviä pilkkahintaan, mikä herätti alan miesten epäilyt. Kuningas piti hypnotisoidulle kardinaalille yllätyskuulustelun, jossa tämä luhistui tajuttuaan katastrofin suuruuden. Juttua varten perustettiin parlamentin jaoksesta oikeusistuin, mikä oli erehdys, sillä se saattoi toimia mielensä mukaan. Vapaamuurarien ja suuren rahan vaikutuksesta vain jalokivivarkaat Motta ja hänen apurinsa saivat rangaistuksen kardinaalin kera. Kardinaali vain lyhyen sisäisen karkotuksen ja arvonalennuksen (senkin kuninkaalta). 1788 kardinaali palasi riemusaatossa kuin kuningas Pariisiin ja meni heti synagoogaan kiittämään hyviä ystäviään, jotka olivat erityisesti juhlineet suosikkipiispansa paluuta. Cagliostro esim. ei saanut mitään rangaistusta (kardinaalikin vain kuninkaalta), vain karkotettiin maasta. Hän leuhki oikeudessa, että hänellä oli pankkiireita joka maassa, sellaisia kuin Sarrasin Baselissa ja Sancostar Lyonissa, jotka myönsivät hänelle niin paljon rahaa kuin hän vain pyysi. On epäuskottavaa, että jalokivikauppiaat Böhmer ym. olisivat olleet viattomia asiassa. Pahaiset jalokivivarkaat eivät saisi tuollaisia operaatioita aikaan eivätkä sellaisia yrittäisi. Munier Jolain toteaa, että kaulakoru-jupakan takana oli ryhmä juutalaisia ja rahoittajia. Oikeudessa sentään asia selvitettiin juurta jaksain ja totuus asioista ilmeni. Silti asia pystyttiin kääntämään kuningatarta vastaan. Tarkoin harkittu salajuoni sekä kirkkoa että monarkiaa vastaan.

Vallankumous

Kuninkaan passiivisuus ja hyväuskoisuus siis johtivat kumouksen onnistumiseen. Hänen idealisminsa. Em. häpäisykirjallisuuden lähteet ja mellakoiden olisi tullut selvittää jo 1770-luvulla. Perustaa vakoiluelimiä ym. Mellakoita olisi tullut hillitä kovin ottein heti aluksi. Lopulta lähes kaikki pettivät kuninkaan (jo 1775 ruokamellakoissa oli ollut mukana arvohenkilöiden kellaripäälliköitä). Hän yritti etsiä tukea Kolmannen säädyn parista vihamielistä parlamenttia vastaan, mutta ei tajunnut, että hän ei osannut arvata konspiraatiota ja että mikään uudistus ei kelpaisi. Hän oli kuitenkin vahvasti suurten uudistusten kannalla, koska kansakin tuntui sellaisia haluavan. Koko yhteiskunta solutettiin ja korruptoitiin erinäisten hämärävoimien toimesta. Kaikki huipennettiin keinotekoisten talousahinkojen avulla. Esim. leipäpula luotiin Orléansin väen toimesta jälleen, koska heillä oli keinot hallita kauppaa. Leipureita uhkailtiin ja heitä kiellettiin valmistamasta riittävästi leipää. Kieltoa rikkonut murhattiin ja hänen päänsä vietiin hänen raskaana olleen nuoren vaimonsa eteen. Vastaavasti suurta hyväntekeväisyyttä harjoittanut aatelismies murhattiin. Välittömästi kuninkaan jouduttua vangiksi Tuileriesiin leipäpula loppui ja kaikkialla oli taas ruokaa jne.

Toisaalla olen jo kertonut siitä, kuinka vallankumouksen ollessa jo ovella poliisi ei enää viitsinyt estellä häväistyskirjoitusten levittämistä kuningattaresta ja niiden sisältö muuttui aivan kauhistuttavaksi. Webster toteaa, että henkilöt, jotka laativat vihapamfletteja ja häpäisyesityksiä, eivät selvästikään olleet vain tyytymättömiä ja kaunaisia tms. luonteita tai kostajia. Teokset tuntuivat pikemminkin paholaisten tekemiltä, kuten koko vallankumous tuntuu itse paholaisen suunnittelemalta. Niin alentava tapahtumasarja oli ja niin perinpohjaisesti ranskalaiset pantiin häpäisemään itsensä. (2015: Myös Charlie Hebdon pilakuvat esim. muslimien massamurhista ilkkumisineen vakuttavat mielestäni myös kuin paholaisen tekemiltä. EU:n täytyy olla saatanan vallassa, kun se nostaa tällaisen pilalehden jalustalle.)

Lokakuun 5.-6. 1789 “naiset” marssivat Versaillesiin. Todellisuudessa muutama nainen oli näön vuoksi marssimassa kulkueen johossa, mutta muut olivat joko naiseksi pukeutuneita miehiä tai huligaaneja ilman valepukua. La Fayetten nukahdettua pahimat gangsterit usutettiin ryntäämään sisään ja tarkoitus oli tappaa kuningatar. Hän pelastui salakäytävää ja la Fayette saapui palauttamaan järjetystä. Vuonna 1790 vielä tutkittiin tätä Orléanistien järjestämää murhayritystä ja muita laittomuuksia. Itse herttua oli juuri pitkäaikaisella Lontoon vierilulla. Mirabeau ja Orléans tuomittiin arestiin, mutta pian he saivat tukijoukkoineen kaiken kumottua. Girondistit eivät suoraan yrittäneet murhauttaa kuningatarta ja kuningasta myöhemmin kuninkaan kieltäydyttyä allekirjoittmasta kahta mielipuolista lakia, mikä oli tarkoituskin (Tästä hyvästä he olivat ”hra Veto ja Mme Veto”, koska toisin kuin ehdotettiin, kuninkaan oli jätettävä itselleen jonkinlainen mahdollisuus torjua mielettömyylsiä ja yleensäkin säilyttää edes jotain oikeuksia ja järkeä). He kuitenkin ajattelivat väkijoukon tappavan kuningasparin mielenosoituksessa, jossa vastaavasti tunkeuduttiin Tuileriesiin. Välissä kuunigattaren myrkytysyritys ja toinen murhasuunnitelma paljastettiin. Kun Mirabeaun ilmeisesti huomattiin juonittelevan kuningasparin kanssa tai pesäero herttuaan sekä kuninkaan suojelu huomattiin, hänet myrkytettiin. Orléansin herttua on hyvin vastenmielinen hahmo, joka äänesti julkisesti sukulaisensa kuninkaan kuolemantuomion puolesta (monet nousivat seisomaan ja ojensivat käsiään kauhusta. Miestä pidettiin hirviönä ja asiaa muistuteltiin hänen joutusessaan giljotiiniin hieman myöhemmin). Hän lienee pimeiden voimien hyväksikäyttämän pyrkyrityypin ja luonnevammaisen prototyyppi. Hän oli pitkään Grand Orientin vapaamuurarien johtaja ja salaliiton keskeinen hahmo vallankumouksen aikaansaamiseksi. Hänen vastustajansa Montjie kuvaa paljastavasti koko kuviota sanoin: “en lähde tutkimaan, josko tämä viheliäinen prinssi , kuvitellen toimivansa omaksi edukseen, oli tosiasiassa näkymättömän käden ohjauksessa, joka tuntuu luoneen kaikki vallankumouksen tapahtumat johtaakseen meidät tavoitteeseen, jota emme vielä näe, mutta luulen, että ennen pitkää sen koemme”. Montjoie siis oli huomannut, että Orléanistien konspiraation takana oli jokin niin hämärä ja vaarallinen voima, että hän ei uskaltanut sanoa sen nimeä ja tämän paljastavan vihjeen jälkeen ei koskaan enää palannut aiheeseen.

En tiedä, mikä Ranskan eteläisimmistä alueista sai levottomia. Sieltä tuotiin väkeä riehumaan Pariisiin toistuvasti. Puhuttiin “marseillelaisista”. Mukana oli ulkomailta asti tuotuja huligaaneja. Ammattiriehujat olivat pian täysin ilman kuria ja hävitys sekä murhat levisivät koko maahan. Aateliskartanoita poltettiin maaseudulla ja maanomistajia murhattiin. Mielenkiintoista on, että anarkia alkoi samana päivänä kaikkialla Ranskassa 28.7. ja jopa lähes saman tunnin aikana agitaattorieden lietsottua paniikkia ja aseistettujen joukkojen ilmestyttyä. Vastedes kaaos ja kurittomuus vallitsivat. Tämä kaikki ei siis suinkaan ole ollut mitään spontaania kaunaisten joukkojen työtä, vaan terroristijoukkojen, mukana tietysti fanaatikkoja. Tietysti vallankumouksellisille opetettiin myöhempien aikojen tapaan, että oikean aatteen ihmiset toimivat näin. Siten kaikissa mielenosoituksissa siedettiin se, että murhattujen ihmisten päitä kannettiin keihäiden päässä. Jos ei tavattu mitään taantumuksellisena tai kansan vastaisena pidettyä eikä sellaista ollut targettina, saatettiin jo ensi vuonna katkaista päät joltain sivulliselta ja kantaa niitä suurissa mielenosoituksissa. Niitä esiteltiin uhkaavin elkein kuningasparillekin. Kun he olivat vankeja Tuileriesissa, rojalistien ja herjaajien mielenosoitukset vuorottelivat talon ulkopuolella. Kun kuninkaan tuomiosta päätettiin, huligaanit uhkailivat kuolemalla konventin ovensuussa ja käytävillä niitä, jotka äänestivät kuolemantuomiota vastaan. Vallankumouksen ajan johtavien elinten toiminta oli melkoista sirkusta.

Mielenkiintoisella tavalla kuningaspari oli käytännössä vangittu Tuileriesiin ensi alkuun ensimmäisen vallankumouksen tapahduttua. Silti teeskenneltiin jonkinlaista parlamentaarista monarkiaa, jossa kuningas ikään kuin olisi hallinnut yhdessä kansalliskokouksen valitseman hallituksen kanssa uusien lakien pohjalta. Perustuslakia hiottiin, mutta sitä ei saatu valmiiksi ennen seuraavia kumouksia. Kuningas taipui lähes kaikkeen, koska hänen ja hänen perheensä henki olivat vaarassa. Jossain oli kuitenkin raaja, mutta säädösten hyväksymisen kieltäminen johti mielenosoituksiin, jonka girondistit selvästi toivoivat johtavan kuninkaan murhaan. Kuningasparilla oli kuitenkin outoa vaikutusvaltaa kansanjoukkoihin. Viimein kuningas pantiin kokonaan viralta ja vankilaan perheensä kanssa. Sovituissa pykälissä eivät uudet johtajat koskaan pysyneet. Mielivalta johti pian kuninkaan murhaan. Murha on ainoa oikea sana, sillä parlamentilla ei ollut laillista oikeutta tuomita kuningasta, mitään todisteita ei pystytty esittämään häntä vastaan ja lopulta äänet oli laskettava väärin, jotta kuolemantuomio voitiin panna täytäntöön. Laittomuudesta vastasi valtaa pitänyt hämärävoima vapaamuurarien kautta. Kansa oli moneen kertaan jo täysin tyytyväinen kumouksellisiltakin osiltaan kaikkiin uudistuksiin ja kaikki luulivat, että vallankumous olisi ohitse. Kuningas ei lopulta uskonut, että se ei pysähtyisi tai että kukaan ei voisi mitään kumouksellisille. Heillä oli kuitenkin jo niin tehokas urkintaverkosto, että juuri missään ei voinut kokoontua useampaa ihmistä ilman, että joukossa ei olisi ollut vallankumouksellisten kätyreitä (tuttua juttua nykyisiltä valeoppositioiden ajalta). Tämän vuoksi kaikki kuningasparin pelastusyritykset epäonnistuivat ja paljastuivat jo ennen toteutusyritystään. Kansa oli kauhuissaan kuningasparin teloituksista. Kuningatarta vastaan yritettiin virittää myös kaikenlaista, mutta mitään todistusaineistoa ei ollut eikä kunnon syytteitä. Syyttäjillä oli otsaa väittää kuningattaren syyllistyneen insestiin 7-vuotiaan prinssinsä kanssa, mitä Robespierre piti virheenä (kansa reagoi sangen kiusaantuneena). Oikeudenkäynti oli uskomattoman naurettava, mutta tietysti tuomiona oli kuolemantuomio, mikä oli kaikesta huolimatta yllätys Marie Antoinettelle. Myöskään kuningas ei ilmeisesti ollut sittenkään arvannut, että hänen vaimonsa ja sisarensa murhattaisiin. Kuusi viikkoa ennen kuninkaan murhaa hänet erotettiin perheestään ja saman verran joutui Marie Antoinette elämään ilman lapsiaan ennen kuolemaansa. Prinssiä oli pahoinpidelty ja häntä oli juotettu humalaan ja sitten hänet oli pantu allekirjoittamaan mielipuolinen todistus. Prinssi kuoli 1795 ja vain yksi tytär marie Antoinetten lapsista jäi eloon.

Vallankumoukselliset kielsivät lehdistöltä ja muilta oman toimintansa arvostelun paljon tiukemmin kuin mitä oli ollut kuninkaan löysä sensuuri. Sen sijaan moraalisesti kyseenalaisten tuotosten julkaisemisella ei ollut minkäänlaisia rajoituksia. Seurasi vastaavia ilmiöitä kuin 1900-luvun rappiota ihannoivilla nykytaiteilijoilla ym. Vallankumouksen  uskonnonvastaisuus oli myös silmiin pistävää ja kansa syötettiin täyteen uskonnonvastaisia oppeja. Pappeja vainottiin ym. Uskonnolliseen kuninkaaseen tämä sattui, mutta hän ei ennättänyt näkemään suinkaan kaikkea. Jo kuninkaan murhan aikaan väkijoukot olivat tosin alkaneet tuhota kansallisia muistomerkkeja uuden uljaan kommunismin tieltä. Tai oikeastaan terroristit, jotka tuntuivat kaapanneen vallan ja terrorisoivan kaduilla, pitäneen valta maan ollessa halvaantunut ja kaaoksessa ilma kykyä vastarintaan. Kansan enemmistö oli kauhuissaan esim. kuningasparin murhaamisesta.

Kuningas ja kuningatar eivät halunneet ulkovaltojen puuttuvan Ranskan tapahtumiin, sillä se olisi väistämättä heikentänyt maan asemaa niihin nähden. Kuningas vastusti pakoa maaseudulle Pariisista kohtalokkaan kauan. Orleansin herttuaan pettynyt Mirabeau näki kai oikein, että vallankumous olisi voitu kukistaa, jos kuningas olisi matkustanut vähemmän saastuneeseen maakuntaan ja julistautunut siellä järjestyksen palauttajaksi ja hallitsevansa perustuslain mukaan (niiltä osin, kuin oli sen hyväksynyt). Kansa oli monarkistista ja vallankumoukseen väsynyttä. Valitettavasti pakoyritys epäonnistui täpärästi. Kuningasperheen vaunut menivät rikki ja tästä aiheutuneen tunnin viivytyksen lisäksi pari puolen tunnin viivytystä merkitsivät tukijoukkojen veltostelua ja vetäytymistä. Kuningas oli lisäksi tunnistettu juuri ennen Varennesia, jonne saatiin sana ja pako katkaistiin juuri ennen pelastusta. Onnistuminen olisi kai pelastanut maailman monelta pahalta asialta.

Lopulta ulkovallat toimivat, kun toimintaa oli suunniteltu jo pitemmän aikaa. Kuningaspari vastusti sitä ja toisaalta monarkit vieroksuivat kuninkaan suopeutta uudistuksille ja toiveita mahdollisesta oikeasta perustuslaillisesta monarkiasta. Kiivaimmin suurta sotaretkeä vaati Ruotsin kuningas Kustaa III. Hänet siis oli jo määrätty murhattavaksi, koska hän oli palannut yksinvaltaan ja uhkasi kaikkia kumousaatteita. Kuningattaren veli Joosef II oli kuollut aiemmin ja valtaan noussut häneen nihkeämmin suhtautunut Leopold II. Mitä tapahtui, kun Leopold oli viimein päättänyt panna toimeksi? Aivan lyhyen ajan kuluessa sekä Lepold II myrkytetään (hän kuoli myrkytettyyn juomaan/keittoon 1.3.1792 kärsittyään 24 h esim. ulkomaille annettujen ilmoitusten mukaan, esim. Englannin lordi Grenvilelle) että Kustaa III murhataan (16.3.1792), kun päätös Itävallassa on tehty suuresta operaatiosta Ranskaa vastaan. Näkymätön käsi ohjasi jo suurvaltojen politiikkaa ja toimi välittömästi. Kustaa II:n murhasi illuministi ja tyytymätön aatelismies Anckarström ampumalla vapaamuurarien juoniman suunnitelman pohjalta. Näistä tapahtumista voi saada jonkun käsityksen siitä, kuinka mahtavat voimat vallankumouksen ja vapaamuurarien takana olivat ja kuinka laaja konspiraatio jo tuolloin pystyi operoimaan. Kuningatar ei yllättynyt yhtään, sillä hänellä oli nyt tietoja Pariisin vapaamuurarien (vapaamuurariklubit olivat muuttuneet sujuvasti jakobiiniklubeiksi)  huipulta, joiden mukaan oli esiinnytty luottavaisina ja todettu, että jos Leopold II liittyy sotaan, niin  “erikoisleivos” hoitaa asian. Kului pitkä aika ja viimein ainoa toivo oli kuningattarella juuri mahdollinen ulkovaltojen isku. Viimein sitten kuitenkin saatiin aikaan sotaretki uuden keisarin Frans II:n ja Preussin kuninkaan  Friedrich Wilhelm II:n yhteisyrityksenä. Vallankumouksen päivät näyttivät luetuilta. Kuitenkin tapahtui ihme, eikä näin käynyt. Saksalaiset joukot vetäytyivät mystisesti Valmyssä ilman taistelua ennen joukkojen yhdistymistä. Koko sotaretki lopahti tähän. Webster toteaa Preussin olleen mukana konspiraatiossa (ei ihme, sillä se oli usein liitossa Englannin kanssa ja pyrki heikentämään Ranskaa ja Itävaltaa sekä iskemään kiilaa Ranskan ja Itävallan liittosuhteeseen). Jo Fredrik Suuri oli pelannut vapaamuurarien kanssa ja selvästikin joko Saksan ruhtinaskunnat olivat jo solutettuja (esim. Rothschildien tukikohdan Hessenin prinssi, heidän pääasiakkaansa, oli illuminaatti) tai sitten valitsivat lyhytnäköisesti suurpolitiikan suhteen. Preussin kuningas oli jo aiemmin vehkeillyt vallankumouksellisten kanssa. En tunne Frans II:n tapausta, mutta armeija on saattanut olla solutettu ja toisaalta taas Frans II vapaamuurarien kannalta mielekäs mies. Joka tapauksessa hän ei yskin pystynyt kukistamaan kumousta tai halunnutkaan sitä. Kuten Neuvostoliiton syntyessä suurvallat sallivat siis “kommunismin” saada  otteen Ranskasta eivätkä halunneet puuttua vallankumoukseen etenkään sen tappioksi. Kuten silloin, suurvaltojen todellinen vallankäyttäjä (Englannin ja Preussin ym. valtaeliitti ja Euroopan rahaeliitti, joka oli em. maiden todellinen käskyttäjä, 1918-22 sama eliitti, joka oli edelleen myös vahvaksi kasvaneen USA:n ruorissa. 2015: No ehkäpä kuninkailla ja keisareilla sentään oli vielä tuohon aikaan valtaa, mutta rahaeliitti oli vahva ja siis ilmeisesti Frans II ojailtavissa). Myös yhtyneiden armeijoiden julistus oli ollut kummallinen, ikään kuin olisi yritetty uhata kaikkia pariisilaisia ja muutenkin kuin yllyttää ranskalaisia taistelemaan, isänmaallista henkeä täyteen. Todellisuudessa kummatkin kumoukset oli suunniteltu ulkomailla ja rahoitettu sieltä ja kummatkin olisi voitu koska tahansa kukistaa.

Vallankumouksen taustavoimat halusivat tyylileen uskollisina vuodattaa paljon verta. Giljotiini teki työtään ja esim. Fouche kävi rangaistusretkellä Lyonissa mpumassa tykkitulella suurelle areenalle kerätyt puhdistettavat kaupunkilaiset. Kaikki toistui taas uusia kierroksia kovempana kommunismissa, jolla sitten on toteutettu vapaamuurariutopiaa oikein kunnolla. Uusia sotartekiä seurasi, mutta ratkaisua ei vain saatu. Vallankumoussodat ja Napoleonin sodat tunnetusti velkaannuttivat pahoin eri maita ja niiden jälkeen rahaeliitti oli jo lähes vallan kahvassa maailmassa. On paha arvioida, kuinka suuri osuus noista sodista on ohjattua ja miten solutettuja armeijoiden johtavat kenraalit ja marsalkat olivat. Napoleon oli vapaamuurari, mutta lopulta hänet nimenomaan haluttiin tuhota. Etenkin siis, kun hän oli luopunut vallankumouksen aatteista?

Mielenkiintoisesti Ludvig XVI:n viimeinen vankila oli keskiaikainen Temppelitorni. The Temple englanniksi oli rakennus, joka oli kuulunut temppeliritareille, jotka Filip kaunis kukisti 1300-luvun ensi vuosina. Tunnetusti monet vapaamuurarit katsovat edustavansa vanhoja temppeliritareita ja esim. Kadosch Ritarien loosin 30. asteen valassa vannotaan kostoa suurmestari Jacques du Molayn kohtalosta. Kuten tsaariperheen viimeiset vartijat, Templen puutarhan vartijat olivat muukalaista ainesta ja he solvasivat kuningasperhettä (myös venäläiset nuijat olivat solvanneet Jekaterinburgissa tsaariperhettä, mutta he huomasivat typeryytensä ja alkoivat sääliä ja huomata harhaanjohtamista pian ensi kohtaamisen jälkeen). Kuningasperhe ulkoilikin sen vuoksi tornin katolla.

2015: Herman Lindqvist on Ruotsin hovihistorioitsija. Ilmeisesti vapaamuurari, koska hänellä on otsaa väittää Ferseniä kuningattaren rakastajaksi. Tosin ohimennen ja toisesssa kohtaa sentään vain väitetyksi rakastajaksi. Toinen valhe on väittää kuninkaan aikoneen paeta ulkomaille. Hän pyrki vain yhteyteen pohjoisarmeijan kanssa ja suunnitteli viimein ryhtyvänsä sen kanssa vastavallankumoukseen. Kuningasparin yhteys ulkomaille on väärennetty myös esim. Napoleonin propagandassa.

K Spiridovich (Hidden Hand-kirjassaan) sanoo, että myös keisari Joosef II murhattiin myrkyllä 1790. Tämä on melkoisen oletettavaa.
Wilhelmsbadin vapaamuurarikokoukset pidettiin Hessenin ruhtinaan palatsissa Frankfurtissa. Maakreivin oikea käsi oli M Amschel Rothschild. Hän oli omaisuuden hoitaja illuminaattikreiville. Ilmeisesti aatteellisuus johti siihen, että Rothschild käytti paitsi juutalaisten, niin myös kreivin omaisuuksia juutalaissten missioiden hyväksi. Tietysti ne olivat myös “illujen” projekteja.

2 Frans II oli Itävallan keisarin Frans I:n hallitsijanimi Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan hallitsijana.

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s