Nesta Webster: Ranskan vallankumous


(Netistä poimittua taas)

Saint-Just: “Populääri vallankumous oli tapahtumiensa osalta kuin tulivuorenpurkaus, joka tosiasiassa oli ulkopuolisten konspiraatioiden toiminnan tulosta.” NW: “Siten ihmisten toimintaa ei koskaan voi ymmärtää tarkastelemalla vain heidän julkista esiintymistään ja tapahtumia. Siten vallankumouksen historia siten, kuin se yleensä kerrotaan, hyödyttömät rikokset, tarkoitukseton väkivalta ja mielettömät massamurhat, on täysin käsittämätön, kuin idiootin kertoma tarina, täynnä melua ja raivoa, mutta ilman selityksiä ja ymmärrystä.” Websterin aikoihin asti edes vallankumouksen tapahtumia ei oltu juuri missään kerrottu totuudenmukaisesti, mikä osaltaan antaa ymmärtää vahvojen voimien olleen sen takana. Kirjassaan The French Revolution (1919) Webster kertoo sinnikkään ja laajan tutkimustyön jälkeen tapahtumien kulun ja pääsee pintaa syvemmälle ja osaa selittää, miksi kaaikki taoahtui juuri niin kuin tapahtui. Osa taustoista jää tosin pimentoon ja myös seurauksista. Huomautettakoon, että suurelta osin nyt ei ole kysymys enää vaihtoehtohistoriasta tämän kirjoituksen osalta, sillä nykyisin vallankumoukseen suhtaudutaan varsin kriittisesti. Esim. Hesarissa oli 1989 kirjoitus, jossa kyseenalaistettiin vahvasti se, oliko valankumouksen vuosipäivässä mitään juhlimista.

Vallankumouksen alkuvaiheiden ajalta on taltioitu mielenkiintoinen keskustelu. Orléanistisessa konspiraatiossa ja illuminaateissa mukana ollut Chamfort esitti kaikkien ihmisten täydellistä tasa-arvoa ja hierarkioiden lakkauttamista sekä koko olemassa olevan järjestyksen kumoamista. Tähän Marmontel vastasi, että “tasa-arvo oli vain tasavaltojen vaalima harhakuva ja syötti, jonka kunnianhimo tarjoaa turhamaisuudelle. Mutta tasapäistäminen olisi vielä paljon mahdottomampaa laajassa monarkiassa ja kaiken purkaminen vaikuttaisi minusta siltä, että meidän täytyisi edetä pitemmälle, kuin mitä kansakunta toivoo ja haluaa.” C: “Totta, mutta tietääkö kansakunta itse, mitä se haluaa? Sen voi saada haluamaan ja sanomaan, mitä se ei ole koskaan ajatellut…kansakunta ei ole muuta kuin iso lammaslauma, joka ajattelee vain laiduntamista ja hyvien paimenkoirien avulla paimenet voivat johtaa lammaslaumoja miten haluavat.” Hän selitti vielä, että maalaamalla houkuttelevan kuvan vallankumouksesta koko vanha valta voitaisiin syrjäyttää, sillä vaikka yritteliäitä ihmisiä olisi vaikea saada liikkeelle, olisi aina olemassa luokka ihmisiä, joilla ei olisi mitään menetettävää, mutta vain voitettavaa ja tämä väki saataisiin liikkeelle esim. joukkomurhista ja nälänhädistä yms. levitetyillä huhuilla . Orléansin herttuaa voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen. Marmontelin huomautettua tähän, että herttualla ei ollut juurikaan johtajan kykyjä C vastasi levollisesti ja itsevarmasti: “Olet oikeassa. Mirabeau, joka tuntee hänet hyvin, sanoo hänen varaansa laskevan rakentavan taloaan mutaperustukselle, mutta hän on identifioinut itsensä populäärille asialle ja hänellä on vaikuttava nimi, miljoonia käytössään ja hän vihaa kuningasta ja vielä enemmän hän vihaa kuningatarta.”

Orléansin herttua eli Philippe d’Orléans, myöhempi Egalité on kauhistuttava hahmo historiassa ja asiat etenivät juuri edellä ennustetulla tavalla. Kirjassa The World Revolution Piccolo Tigre puhuu ilmeisesti nuoremmasta Orléansin herttuasta, kuninkaanmurhaajan pojasta, josta tehtiin vuoden 1830 vallankumouksessa “porvarikuningas”. Mutta vastaavalla tavalla käytettiin hyväksi aikoinaan isää. “värvätkää paljon prinssejä ja vauraita miehiä. Prinssit, jotka eivät pääse kuninkaiksi perimysjärjestyksen perusteella, haluavat tulla kuninkaiksi vallankumouksen avulla. Ilman kuningaskuntaa olevat prinssit ovat meille arvokas omaisuus. Orléansin herttua on vapaamuurari. Nämä onnettomat prinssit ajavat asiaamme, vaikka luulevat ajavansa vain omaansa…” Juuri vastaavasti toimittiin Philippen kanssa. Ilmeisesti vain huonot luonteet pystyvät omaamaan niin suuren kateuden, että heidän avullaan voidaan tehdä tällaisia asioita. Ehkäpä on huonoja hallituksia ja eripuraa, syitä joskus molemmilla puolilla. Mutta 1789 ei ollut, vaan vallassa liian hyvä kuningas, joka ei kohdellut herttuaa tarvittavan ankarasti. Toisaalta 1775-93 tapahtumat olivat niin kauhistuttavia ja vanhemman herttuan toimet niin äärettömän alhaisia, että mitään puolustusta ei voi olla. Itse asiassa suunnattomat rikokset, joihin herttua ryhtyy ja se suunnaton viha, jota hän tuntee kaikkia vastustajiaan kohtaan, tuovat mieleen psykopaatin. Ilmeisesti vaikutusvaltaiset psykopaatit, jotka eivät olleet liian itsevaltaisia tai kyvykkäitä, olivat illuminaatille kaikkein käyttökelpoisimpia ja siksi haluttuja värväyksen kohteita.

Websterin ja Ramsayn kirjoista saa myös sen kuvan, että rikas herttua myös oli käyttänyt rikkauksiaan ja sen myötä suurissa veloissa, jotka ajoivat hänet sitäkin kautta velkojiensa hyväksi käytettäväksi. Mitä ilmeisimmin rahaa on virrannut palvelusten vastapainoksi ja toisaalta tilaisuus näytellä merkittävää osaa suurissa tapahtumissa. En tiedä, kuinka tiukasti mies oli illuminaatin talutusnuorassa, mutta pahalta näyttää. Hänen toimintansa vaikuttaa suorastaan tahdottomalta vapaamuurarien ohjeiden noudattamiselta. En usko, että pelkkä pelkuruus tai kyvyttömyys on selityksenä sille, että hän ei lopulta koskaan tehnyt ratkaisevaa siirtoa ja yrittänyt kaapata valtaa itselleen. Tämähän ei ollut myöskään illuminaatin tarkoitus selvästikään, joten hänen tukijansa ovat saattaneet olla vastaan tällaisia suunnitelmia. Toisaalta kirjassa esitetään selvät todisteet siitä, että Orléanistit pyrkivät moneen kertaan saamaan aikaan tilanteen, jossa kansanjoukot murhaisivat kuninkaan. Tämä ei onnistunut ja he eivät itse uskaltaneet murhata kuningasta, joten kaikki pitkittyi ja vaadittiin uusi kumous, jossa uudet salaliittolaiset vangitsivat kuninkaan ja tuomitsivat hänet. Vuonna 1789 oli kyllä selvä tavoite murhata kuningatar 6. 10. Versaillesissa, mutta kuningatar pelastui herttuan palkkaamien murhaajien kynsistä. Orléans oli kumouksen aikanakin pitkiä aikoja poissa maasta Englannissa ja hän selvästi sai ohjeita sieltä. Webster ei myönnä kuin tuen Englannin jakobiineiltä, mutta kuinka hänen velkaisiksi toteamansa oppositiopoliitikot olisivat voineet saada suuria summia kokoon? Miksi kaikki sallittiin? Mitä ilmeisimmin rahaa tuli Montefioreilta, Mocattalta, Goldsmideiltä ym. Frankfurtin suunnalta tietysti Rothschildilta ja ehkä Itzigiltä. Näin sanoo esim. Ramsay.

Ranskan vallankumous oli täysin turha. Ranskan talonpojat olivat Euroopan hyvinvoivimpia ja maa vaurastui koko ajan. Kuningas oli halukas uudistuksiin, mutta niitä olivat jarruttaneet nuori ikä ja aatelin vastahakoisuus. Paljon hän oli saanut jo aikaan ja ilmeisesti oli itsekin kaavaillut koko valtiosäännön muuttamista parlamentaariseksi monarkiaksi. Tyytymättömyyden ja liikehdinnän lisäksi kuningas kutsui muutosten vauhdittamiseksi kolmannen säädyn valmistelemaan uudistuksia. Se oli kuitenkin jo konspiraattorien ohjauksessa ja siksi se ei halunnut saada mitään valmista aikaan, vaan halusi kriisin kärjistyvän kumoukseksi. tai siis todelliset vaikuttajat ryhmässä. Toistaiseksi hyväuskoiset aatteen ihmiset olivat sallineet itsensä vedettävän mukaan puolueuskollisuuden nimissä. Levottomat ajat saivat papiston ja aateliston luopumaan kaikista etuoikeuksistaan vapaaehtoisesti. Samalla kuningas tarjosi laajoja uudistuksia ja taipui sitten pakon edessä tarjottuun perustuslakiesitykseen uuden perustuslain rungoksi. Kaikki oli siis saatu ilman väkivaltaa ja hävitystä. Lisäksi Ranskan kansa oli niin monarkistista, että kukaan kumousmiehistäkään ei ainakaan julkisesti ennen vuotta 1792 kaavaillut mitään tasavaltaa, vaan vain hallitsijan vaihtoa ja parlamentaarista monarkiaa.

Bastiljin valtausta juhlittiin vielä 1989 suurieleisesti. Valtaus oli kuitenkin melkoinen farssi ja sitäpaitsi tässäkin konspiraattoreille tuli kiire, sillä kuningas oli juuri aikonut lakkauttaa vankilan ja laajentaa edelleen lehdistönvapautta, jota hän oli jo melkoisesti juuri lisännyt. Vankila oli lisäksi suorastaan hotelli, jossa yläluokan toisinajattelijat ja muut vastaavat viettivät laatuaikaa lukien kirjoja ja viettäen aikaa muiden vankien kanssa sekä syöden laadukkaita ruokia. Tavallinen ihminen tuskin tiesi koko vankilasta eikä se merkinnyt kansalle yhtään mitään. Vankeja ei ollut paikalla kuin kourallinen ja vanhat kosteat osastot olivat jo kauan olleet tyhjillään. Poliittisia vankeja ei ollut, vaan vain 7 vankia vapautettiin, joista 4 oli rahanväärentäjiä, kaksi mielisairasta ja yksi aatelinen, joka oli sukulaisten toivomuksesta suljettu vankeuteen homoseksualismin ja pahennusta herättävän mielipuolisen riehumisen vuoksi. Kuningas oli myös lakkauttanut kidutuksen poliisikuulustelujen osana, mikä oli sangen edistyksellistä muuta Eurooppaa ajatellen. Muiden vankiloiden olojakin oli  jo alettu parantaa. Valtauksen syy oli se, että kansanjoukot oli kiihdytetty paniikkiin väittämällä armeijan joukkojen olevan tulossa tuhoamaan koko Pariisin ja että Bastiljista olisi saatu aseita puolustautumista varten. Hankkeeseen lähti ensin vain maksettuja rähinöitsijöitä, joiden mukaan pakotettiin väkeä samojen huligaanien toimesta. Varusväki oli saanut käskyn välttää väkivaltaa ja korruptoitu. Päällikkö estikin verenvuodatuksen, kuten kuninkaan käsky oli myös kuulunut, mutta jostain syystä kaiken tuli näyttää todelliselta valtaukselta. Sopuratkaisu estettiin, kun ensin oli laskettu pari nostosiltaa, toinen petoksen kautta ja toisen väkijoukot pystyivät avaamaan kiipeämällä linnoitukseen. Kukaan ei estänyt tätä ampumalla. Laukaustenvaihdon jälkeen paikalle tuli suurempi väkijoukko, ainoan kerran osittain spontaani rynnistys, kun eräs sotilas oli sanonut johtavansa aseidenhakuretken ja harhautettu välijoukko seurasi häntä. Lopulta linnoitus antautui ja komentaja, joka olisi aivan hyvin voinut pienellä joukollaan ja kanuunoillaan torjua kaikki yritykset, murhattiin monien muiden sotilaiden lisäksi. Em. kansan mies oli luvannut säästää heidän henkensä, mutta maksetut ammattitappajat toimivat käsketyllä tavalla ja murhasivat murhattaviksi määrätyt ja kantoivat heidän päitään keihäiden nenässä. “Valtaus” valehdeltiin tietysti uljaaksi vallankumoukselliseksi kansannousuksi johtajien toimesta ja samaa tarinaa esitettiin jälkipolville (mm. television animaatiosarjassa suomalaiselta nimeltään Olipa kerran ihminen).

Jo edellisestä käy ilmi, kuinka vallankumous tehtiin. kaikki saatiin aikaan propagandan, korruption ja terrorin avulla. Tuhansia maksettuja ammattivallankumouksellisia, jotka olivat käytännössä eräänlaisia palkkasotureita, käytettiin kansanjoukkojen pakottamiseen mukaansa erinäisiin yrityksiin. Heistä osa siis suoritti murhat ja osa muita rikoksia ja väkivallantekoja. Väkeä oli haalittu eri puolilta Ranskaa ja myös ulkomailta asti. Lisäksi suuria määriä väkeä haalittiin erilaisiin mielenosoituksiin ja muihin operaatioihin maksamalla palkkaa esim. riehumisesta, tuhotöistä ja mielenosoituksiin osallistumisesta tiettyä asiaa tukien ja iskulauseita huutaen. Bastiljin valtausta seuranneet väkivaltaisuudet johtivat kansan järjestäytymiseen kodinturvamiliisiksi, mikä esti toistaiseksi pahimman kaaoksen em. rosvojen ryösteltyä liikkeitä ja tehneen tihutöitä. Vaikka kansaa oli saatu vallankumouksen asialle, yleensä köyhimmistäkin kaupunginosista oli vaikeaa saada nostatettua todella suuria määriä kansaa aidosti vallankumouksen kuuluisimpiinkin tapahtumiin. Näin, vaikka agitaattorit panivat parastaan. Koko vallankumous on todellisuudessa pelkkä kupla, suuren luokan huijaus.

Kuinka ihmeessä ranskalaiset alistuivat kaikkeen? Aiemmissa kirjoituksissa on käynyt ilmi kuninkaan hyväsydämisyys ja oikukas idealismi, joka johti tuhoon. Ilman muuta kuninkaalla on ollut väärä kuva vastassaan olevista voimista ja lisäksi hän sai väärää tietoa tapahtumista ja tilanteista. Kummallinen vastenmielisyys voiman käyttöä kohtaan tuntuu silti kummalliselta. Etenkin, kun hän oli pystynyt enempään heti parikymppisenä hallitsijana. Häntä on johdettu harhaan ja hän on laskenut väärin ja tehnyt virheitä. Voiman käyttö olisi lopettanut kaiken tai oikeastaan ryhdikkäämpi toiminta estänyt kaiken. Tiedä sitten, olisiko hänet murhattu. Myös on todettava, että konspiraattorit olivat korruptoineet valtavasti ihmisiä ja suuri määrä avainmiehiä kuului kumouksellisiin vapaamuurariuden ja lahjonnan kautta. Usein poliiseja ja armeijan yksiköitä vaihtoi puolta. Tämä tosin usein vasta järjettömien käskyjen jälkeen. Mitään ei useimmiten ollut lupa tehdä eikä joukkoja käytetty, vaan niitä vedettiin pois tai seisotettiin alttiina provokaatioille. Kuninkaan alistuminen kaikkeen on lopultakin suuri mysteeri.

Edellä on jo esitetty propagandan voimaa. Konspiraattoreilla oli käytössään valtava media-apparaatti, johon kuningas ei vastannut vastapropagandalla ja riittävällä sensuurilla ja rangaistuspolitiikalla. Koko Pariisi ja muut kaupungit ja maaseutu pystyttiin ottamaan haltuun vääriä tietoja levittämällä. Bastiljin valtauksen kuohuja oltiin nostatettu keinotekoisella viljapulalla ja väärillä syytöksillä. Usein ei syytetty sentään kuningasta, vaan hänen vaimoaan ja huonoja neuvonantajia, aatelia ym. Kaikki saattoi huipentua järjestettyihin levottomuuksiin, kun  esim. koko päivän kuriirit toivat “tietoja” lähestyvästä armeijasta, joka olisi saanut määräyksen tappaa Pariisin asukkaista valtaosan tms. Samaan aikaan kuningas oli määrännyt armeijan kauemmas kaupungista. Aiemmin kumoukselliset olivat syytelleet ministeri Neckeriä viljapulasta ym. Sitten häntä pidettiin maan pelastajana, kun hän oli joutunut epäsuosioon. Kun hänet erotettiin, kuriiri saapui Veraillesista Pariisiin ja sanoi koko maan olevan hukassa Neckerin eroamisen vuoksi. On uskomatonta, kuinka laajat kansanosat uskoivat kaiken tai ainakin hämmentyivät aina suuresti “uutisten” edessä. Ei liene yllätys, että tämän vuoksi harvat tajusivat esim. viljapulan olleen juuri samojen kumouksellisten syytä, joiden sanaan he aina tuntuivat uskovan ja jotka he kuvittelivat olevan parhaita ystäviään. Tietysti kun kuningasvalta ei tuntunut kykenevältä puolustautumaan, sen luotto laski entisestään.

Vastaavalla tavalla saatiin aiheutettua valtavaa tuhoa maakunnissa. Samalla kellonlyömällä agitaattorit koko maassa kokosivat kiihotetun väkijoukon koolle. He väittivät kuninkaan käskeneen talonpoikia hyökkäämään aatelisten kimppuun ja että kuningas olisi vallankumouksen puolella ja aatelisto vihamielinen ja kurjuuden takana. Näin solutetut väkijoukot ohjattiin tuhoamaan aateliskartanoita ja murhaamaan. Siellä, missä tämä ei onnistunut tai talonpojat ja muu väestö ryhmittyivät huomaten kaiken ja muuten hulinoitsijoita vastaan. järjestettiin kammottavia joukkomurhia ja hävityksiä tällaisten oikeamielisten kansalaisten joukkoja ja asuinalueita vastaan. Kuninkaan väitetyistä käskyistä valehteleminen on ollut keinona myös Venäjällä, kun maaorjia nostettiin kapinaan Dekabristikapinan aikoihin ja myöhemmin Nikolai I:n aikana sekä 1881 pogromeissa, jolloin väestölle sanottiin, että tsaari oli käskenyt tuhota juutalaisten omaisuutta. Kaikissa näissäkin on kiihottajana ollut illuminaatti- ja vapaamuurarieliitti, joka siis toimii juutalaiseliitin käsikassarana.

Viljapulaan johti konspiraattorien ja viljakaupan monopolin omanneiden tahojen liitto. Kuningas ei ollut kyennyt käymään monopolin kimppuun ja nyt suuria hyötyjä viljakaupasta saanut monopoli pelasi yhteen Orléanistien kanssa. Konspiraattorit kykenivät ostamaan viljaa ja myös estämään terroritoiminnalla kuljetukset Pariisiin. Kuvaavaa on, että juuri kuningas sijoitti suuria määriä rahaa ostaakseen viljaa ja jakaakseen sitä puutteenalaisille. Tämä vilja houkutteli juuri suuria määriä hädänalaisia kaupunkiin, jossa heidät usutettiin juuri puremaan kättä, joka heitä ruokki. Ensimmäiset väkivaltaiset mielenosoitukset konspiraattorit kohdistivat juuri kansan hädän lievittäjiin. Palkatut rikollisjoukot hyökkäsivät juuri sen miehen taloon, joka oli järjestänyt aseelliset joukot turvaamaan viljakuljetuksia ja saanut näin tuotua viljaa kaupunkiin. Vastaavan kohtalon koki leipuri, joka oli leiponut leipää nälkäisiä kaupunkilaisia varten uhmaten  kapinallisten uhkauksia. Rosvot nostivat heidän päänsä keihäiden nokkaan tai hirttivät suu täynnä heinää (juuri tämän viljakuljetusten turvaajan Foullonin oli väitetty sanoneen, että jos ihmisillä ei ollut jauhoa, syökööt heiniä. Hänen veljenpokansa Berthier murhattiin juuri kun hän oli varmistamassa Compiègnessä viljatoimituksia. Juuri Berthier oli onnistunut valtavissa viljatoimituksissa, mitä kumoukselliset eivät voineet antaa hänelle anteeksi). Puute oli täysin keinotekoinen, kun kauppiaat eivät uskaltaneet lähettää viljaa kaupunkiin ym. Kun vallankumous oli saavuttanut ensimmäisen huippunsa ja kuningas oli vankina Tuileriesin palatsissa, Orléanistit poistivat esteet ja vilja virtasi Pariisiin.

Ennen Bastiljin valtausta oli hyökätty köyhien asutusalueella Faubourgissa asuneen paperitehtailijan kimppuun. Tämä oli välttämätöntä, sillä Faurbourg oli keskeinen vallankumouksellisen kiihotuksen kannalta. Satoja työntekijöitä työllistänyt Réveillon oli kolmannen säädyn edustaja, joka oli syrjäyttänyt Orléanistien ehdokkaan. Hänen tehtaansa kohteli esimerkillisesti työläisiä ja maksoi parasta palkkaa, sillä tehtailija oli noussut tavallisen työläisen asemasta ja halusi työntekijöidensä välttävän kokemansa puutteen. Suosittu tehtailija olisi varmasti häirinnyt vallankumouksellista kiihotusta. Hänen tehtaansa tuhottiin rosvojen toimesta ja hän säästi hädin tuskin henkensä paeten murhaajiaan. Kuningas korvasi menetykset, mutta tehdas pysähtyi ja työpaikat menivät. Myös Bastilji uhkasi tykeillään juuri tätä kaupunginosaa, joten sen valtausta tarvittiin muuhunkin kuin sankaritarinaan ja psyykkaamiseen vallankumouksen lähtölaukauksena. Réveillonin tehtaan tuhouduttua armeijan joukot tekivät vastaiskun, jolloin surmansa sai muutamat rahalla ostetut köyhät hulinoitsijat. Réveillonin tapaus oli kuin harjoitus Bastiljia varten.

Bastiljin valtauksen jälkeen levottomuudet huipentuivat siihen, että muutama tuhat ihmistä saatiin marssimaan Versaillesiin Pariisista. Virallinen tarkoitus oli lähteä pyytämän kuninkaalta leipää. Kuninkaalle ei oltu viitsitty sanoa mitään, joten  hän oli metsästämässä, kun kuriiri viimein saapui ilmoittamaan, että “pariisilaisnaisten lähetystö on saapunut pyytämään häneltä leipää”. Todellisuudessa  kyse ei ollut naisista eikä varsinkaan “Poissardeista” eli peruspariisilaisista, vaan näön vuoksi oli kulkueen kärkeen pakotettu naisia köyhimmistä kaupunginosista. Kun muutamat heistä olivat esittäneet asiansa eli ulkoa opetellun litanian, niin heidät oltiin vähällä murhata, koska vaikutus ei ollut ollut odotettu. Kulkueeseen solutetut ohjailijat syyttivät naisia siitä, että heidät olisi lahjottu. Heidät pantiin esittämään vaatimus joukon sotilaita pelastettua heidät. Heidän takanaan oli marssinut aseistautuneita rosvoja naisiksi pukeutuneina ja heidän takanaan mukaan käskytetyt ja palkatut köyhien kaupunginosien aseistetut kumoukselliset. Lafayette oli lähetetty kulkueen perään kansalliskaartin osaston kera. Tämän nukahdettua ilmeisesti itse herttua Orléans opasti murhaajat kohti kuningattaren makuuhuonetta. Kuningatar oli saanut viestin, jossa murhasta varoitettiin. Osa vanhan armeijan sotilaita pidätteli murhaajia sen ajan, että kuningatar ehti herätä ja paeta salakäytävää myöten toisaalle. Vihastuneet murhaajat purkivat vihaansa sänkyyn ja patjaan, kunnes yrittivät jahdata kuningatarta. Meteliin herännyt Lafayette, joka oli herttuan vihamies, saapui hätiin ja kansalliskaarti esti takaa-ajon ja verityön. Kapinalliset olivat pelänneet kuningattaren saavan kuninkaan toisiin ajatuksiin. Lisäksi kuningasta vastaan ei uskallettu nousta, mutta oli toivottu väkijoukon kiihdytetyssä tilassa tappavan kuninkaan. Tämä toive ei toteutunut. Todelliset Poissardet kauhistuivat, mitä heidän nimissään oli tehty ja esittivät valituksen väkivallasta kuningasparia kohtaan lähetystönsä välityksellä (lausunto Tuileriesiin). Kuningas esti turvallisuusjoukkojana toimimasta ja lähetti heidät pois, vaikka olisi voinut kerralla taas alkaa vastavallankumouksen.

Pian tämän jälkeen marssijat vaativat kuningasparin muuttamaan (vangiksi) Tuileriesiin ja tähän kuningas joutui suostumaan, koska ei ollut puolustautunut ja ryhtynyt tuhoamaan vallankumousta.  Hän pelkäsi sisällissotaa, koska ei tajunnut kaiken johtavan vain paljon kauheampaan verenvuodatukseen ja kaaokseen. Hän uskoi kai ranskalaisten olleen kumouksen takana (esim. marssin Versaillesiin, joka oli suuren luokan bluffi) ja toisaalta estävän hullutukset. Pian kuitenkin maltilliset voimat kansalliskokouksesta joutuivat jopa maanpakoon Sveitsiin ym. Kuningas joutui valmistelemaan perustuslakia vankina yhä radikaalimpien voimien kanssa, mutta hän onnistui voittamaan yleensä puolelleen kanssaan työskennelleet ihmiset. Toisaalta herttua ei astunut ratkaisevaa askelta, joten hän joutui alistumaan tuomiolle teoistaan lokakuun 5. ja 6. päivän yhteydessä ja asui karkotuksensa ajan Englannissa. Mirabeau pettyi kumoukseen ja herttuan saamattomuuteen ja alkoi lähentyä kuningasta, kun arveli jäävänsä ilman suurta saalista. Mirabeau alkoi puhumaan kuningasparin puolesta ja ehdotteli pakoa ja paluuta voittoisan armeijan keulassa. Jos kuningas olisi onnistunut pakenemaan, olisi kumouksellisten tappio ollut varma, sillä koko maa oli lopen kyllästynyt vallankumoukseen ja kuningas olisi helposti saanut koko maaseudun puolelleen. Valitettavasti hän tapansa mukaan vitkutteli ja toisaalta paon valmistelijat ja avustajat hoitivat osansa huonosti. Pako epäonnistui erittäin täpärästi.

Pikku hiljaa kumoukselliset valmistautuivat pääsemään kuninkaasta eroon lopullisesti. Kansa ja kuningas taas olivat uskoneet koko vallankumouksen olleen ohitse, kun haluttu perustuslaki olisi pian valmis ja perustuslaillinen monarkia saatu ja maalla kansalliskonventti. Ikävä kyllä kuningatar totesi sen koostuvan rikollisista, typeryksistä ja hulluista, mikä oli osuva kuvaus tuosta sirkuksesta. Eri ryhmittymien takana oli syvempiä voimia ja nyt oli varsinaisten radikaalien luotettujen aika nousta valtaan. Konspiraattorit järjestivät naurettavan riidan tekemällä järjettömiä ehdotuksia, joita kuningas ei voinut hyväksyä. Tästä muka suivaannuttiin ja järjestettiin kesäkuun 20. päivänä 1792 suuri mielenosoitus, johon oli nyt haalittu paljon huonompaa ainesta kuin edellisiin suuriin ponnistuksiin. Nyt alettiin puhua varsinaisista “marseillelaisista”. Osa oli todellakin Marseillesta, johon kerääntyi yleensä paljon rikollisia koko Välimeren alueelta. Ei ole yllätys, että joukoissa oli paljon italialaisia ym. Mukana oli myös saksalaisia sotilaskarkureita. Lisäksi oli syntynyt käsite “sans-culotte”, jolla tarkoitettiin kumouksellisten järjestämää ryysyläisjoukkoa, joka koostui Pariisin köyhimmistä aineksista, jotka oli usein värvätty suoraan kadulta tai vankiloista ym. Heillä kaikilla oli tunnuksenaan vallankumouksen punainen lakki. Väkeä oli nostatettu taas koko yö köyhimmissä kaupunginosissa ja palopuheissa jopa kehotettu murhaamaan kuningas. Väkijoukkoa oli myös juotettu alkoholilla, kuten aiemmissa suurissa kokouksissa. Alkoholin vaikutus meni osin hukkaan, kun erehdyttiin ensin viemään joukko kansalliskokoukseen. Sieltä se kerääntyi kuninkaan asunnon eteen, joten koko suunnitelma uhkasi kuivua kokoon. Viimein kummallisella tavalla väkijoukko kuitenkin pääsi kuninkaan asuntoon, jossa kuningasperhe sai kuulla agitaattorin johdolla ja opastuksella esitettyjä syytöksiä. Mukana oli kuitenkin myös vain uteliaita ja kaikkiin kumouksellisiin teki vaikutuksen kuningasparin arvokas ja peloton esiintyminen sekä älykkäät ja uskottavat vastaukset. Vaikka pienoisgiljotiinia esitettiin ja kuningatar-nukkea hirressä, kukaan ei ryhtynyt murhapuuhiin, kuten kampanjan järjestäjät olivat toivoneet. Kauhea spektaakkeli herätti suunnattoman vastareaktion, joten seuraavana päivänä valtavat kansanjoukot osoittivat tukea kuninkaalle ja vaativat vallankumouksellisia kuriin. Mitään vastareaktiota ei kuitenkaan saatu aikaan.

Elokuussa alettiin sitten puuhata kuninkaan vangitsemista ja viraltapanoa. Uusi elin oli perustettu vallankumousta ajamaan, kommuuni, joka hoiti toimeenpanovaltaa. Aseistetut “marseillelaiset” ryhmittyivät Tuileriesin ympärille 10.8.1792. Sen suojana oli kuitenkin nyt vahva sotilasosasto. Vaikka sotilaiden johto osoittautui taas petolliseksi ja lahjotuksi (pormestari), sotilaat olivat hyvin päättäväisiä. Heihin kuului kansalliskaartin pataljoonien lisäksi sveitsiläisiä valiosotilaita. Todellisuudessa kyseessä oli mieletön uhkayritys, sillä kyseessä oli uusi vallankumous, joka aikoi syrjäyttää perustuslain ja suositun kuninkaan. Koko kansakunta oli lopen kyllästynyt kumoukseen, koska se oli tuonut valtavan puutteen ja kurjuuden entisen elintason sijaan. Levottomuuksiin ja kumouksellisiin oli kyllästytty myös köyhimmissä kaupunginosissa, joista ei enää saatu paikalle juuri ketään. Ei ihme, että vallankumouksen johtajat, jotka olivat kaiken takana, tarkkailivat tilannetta erinäisistä piilopaikoista. Marat oli jopa poistunut koko kaupungista. Kuninkaan ei olisi tarvinnut kuin käskeä sotilaita puolustautumaan ja jyrätä “marseillelaiset” ja marssia saman tien konventtiin ottamaan se haltuun. Melko varmasti koko maa olisi siirtynyt hänen puolelleen. Valitettavasti hän oli juuri vajonnut masennukseen ja siis itse asiassa tavallaan mielisairaaseen tilaan, saanut hermoromahduksen, jollaisen hän oli kokenut myös hiukan vangitsemisen jälkeen. Tämä lamaannutti miehen ja hän kielsi kaiken vastarinnan. Hän astui pian ennen taistelua pois talosta pienen sotilasosaston kera, kun ensin oli juuri osoittautunut, kuinka vahva sotilasosasto oli ylivoimainen rosvojoukkoihin nähden. Kenties hän olisi tehnyt saman päätöksen terveenäkin. Kuninkaan poistuttua sotilaat joutuivat piiritetyiksi ilman johtoa. Osa antautui ja osa teki vastarintaa ja antautui sen jälkeen. Kaikki joutuivat suunnattoman väkijoukon murhaamaksi. Samalla kiihotettu väkijoukko murhasi kuningasparin palvelijoita ja heidän tuekseen kerääntyneitä nuoria kiihkomielisiä nuorukaisia ym. mitä kauheimmilla tavoilla. osa väkivallasta oli kiihotuksen tulosta, mutta osa joukoista villiintyi omia aikojaan ja ammattivallankumoukselliset “marseillelaiset” murhasivat sentään vain tiettyjen ohjeiden mukaan.

Jo kesäkuun tapahtumat olivat saaneet Lafayetten protestoimaan. Hänestäkään ei ollut kansakunnan pelastajaksi, sillä hän olisi voinut pelastaa tilanteen marssimalla muutaman legioonan kera Pariisiin. Hän oli ollut osaksi vapaamuurari ja osaksi uskoi vallankumouksen asiaan. Hän ei kai ollut vieläkään selvillä, millaisten ihmisten kanssa oli tekemisissä ja millaisessa hankkeessa oli toiminut koko nuoren ikänsä. Kun hän ei toiminut, hänet pian vangittiin kumouksen onnistuttua. Marseillelaiset terrorisoivat pääkaupunkia ja muu maa oli myös vallankumouksellisten hallussa. Nyt he saattoivat paljastaa todelliset kasvonsa. Kuningas oli pantu viralta ja odotti oikeudenkäyntiä. Ääriainekset olivat lopullisesti vallassa.

Kun girondistit ryhtyivät kuninkaan murhaan, he allekirjoittivat oman kuolemantuomionsa. Heidän surmaamisensa oli helpompaa, kun väkivalta oli saatu käyntiin. Hekään eivät puolustautuneet, vaan olivat joko yrittäneet paeta tai sitten taipuneet kohtaloonsa. Kansalliskonventin toiminta ei enää noudattanut minkäänlaisia sääntöjä, vaan mielivalta oli täydellistä, mikä kai yllätti kaikki vuorollaan. Girondistien kuolemantuomion äänestys johti tuomioon, vaikka säädettyä määrää ei ollut koolla. Myös kuninkaan kuolemantuomio ja oikeudenkäynti olivat surkea näytelmä. Kun Egalité ei ollut kaapannut valtaa, tasavalta lähetti hänet tarpeettomana pian giljotiiniin. Suurimmaksi osaksi Orléanistien riveistä noussut “Vuori”-ryhmittymä otti ohjat käsiinsä konventissa. Mielenkiintoisesti Webster esittää, että Robespierre ei olisi ensin halunnut terroria, mutta olisi taipunut Maratin ym. tahtoon. Tämä ei ole ehkä uskottavaa. Uudet vallanpitäjät ryhtyivät pian yksimielisesti kuitenkin ns. Syyskuun joukkomurhiin, joissa vankiloihin sullottiin aatelisia ja pappeja entisten vankien lisäksi, minkä jälkeen heidät murhattiin palkattujen murhaajien toimesta. Satoja ihmisiä murhattiin ja heidän omaisuutensa siirtyi toisiin käsiin. Uhrien joukossa oli kuitenkin myös tavallista kansaa ja rikollisvankeja, joista osa tosin palkattiin mukaan murhatöihin. Kaameinta oli 33 nuoren katulapsen murha ja naisvankiloissa nuorten tyttöjen raiskaukset ennen murhaamistaan. Miten tuleekin mieleen Amerikan sisällissota ja muut talmudistiset sodat myöhemmin.

Girondistit olivat englantilais- ja preussilaismielisiä, mutta myös muissa kumouksellisissa oli selvästi vahvoja ulkomaalaisia yhteyksiä omaavia. Esim. Marat, joka oli Websterin mukaan psykopaatti murhamaniansa kanssa. Hän oli Sveitsistä kotoisin, mutta syntyperältään espanjalaistaustainen. Hän ja moni muu kumousjohtaja tuntuivat saavan ohjeita Englannista käsin. Ulkonäön ja muun kuvauksen perusteella Marat vaikuttaa vahvasti marranolta. Robespierre oli harvoja ei-internationalistisia ja erittäin kansallisesti ajattelevia johtajia, joka myös sai liikanimen “lahjomaton”, mistä voi päätellä osaltaan miehen fanaattisuuden asteen. Esim. Danton tuntui olleen Mirabeaun tapaan puhtaasti ison saaliin perässä ollut seikkailija ja muutkin johtajat tuntuivat olleen alttiita korruptiolle. Websterin mukaan Marat olisi ollut pääasiassa vastuussa suuren terrorin ajasta, vaikka kuoli ennen sitä. Hänen vaikutuksensa toiminnan puitteiden luomiseen on uskottavaa, mutta se ei, että ilman häntä ei suurta terroria olisi ollut, mitä Webster ei oikeastaan suoraan väitäkään. Hyvän kuvan saa Maratin linjasta siitä, kun vallankumoukselliset lietsoivat kaaosta maakuntiin toisen vallankumouksen aikaan. Ihmisiä kehotettiin ryöstämään porvariston liikkeet ja Marat kehotti vielä hirttämään jokaisen kauppiaan liikkeensä edustalle. Tällaista ei tapahtunut, mutta kautta maan ryöstöjä elintarvike- ja siirtomaatavarakaupoissa kylläkin. Tämä johti pian lisääntyvään pulaan ja pian ihmiset seisoivat yötä päivää jonoissa niukan säännöstelyannoksen saadakseen.

Tolkuton väkivalta kohdistui siis ensin pääasiassa papistoon eli uskonnon edustajiin. Tämä on perin merkillistä eikä vastaa katolisen maan ajattelua. Illuminaattien opit kukoistivat, sillä kirkkoja ja krusifikseja hävitettiin ja pyhäinkuvien tilalle pystytettiin vallankumouksen tunnuksia. Kaikki uskonnollisuus oli vähän aikaa pannassa ja vainon kohteena. Vaikka valtion kirjasto säästyi, oltiin vahvasti sitä mieltä, että kirjastot ja kirjat olivat turhia ja että lukemistoksi riitti vain vallankumouksen historia ja muutama poliittinen teoria. Kirjastojen lisäksi tuhottiin maalauksia ja kansallisia muistomerkkejä ym. Pian raportit kertoivat uskonnon vastaisen kampanjan herättäneen valtavaa suuttumusta ja tyytymättömyyttä. Pian Roberpierre ilmoittikin ihmisellä olevan oikeus uskoa korkeampiin voimiin ja tästä saatiin syy viedä giljotiiniin Hébertin johtama fraktio konventista.

Pian murhat lisääntyivät ja kuninkaan perässä giljotiiniin virtasi väkeä. Ensin aatelisia, sitten porvariston jäseniä ja lopuksi tavallista kansaa. Kun Danton oli murhattu kannattajineen, lopetettiin kansan kiihottaminen vallankumouksellisilla pamfleteilla ja alkoi suuren terrorin aika. Hallituksen urkkijat lähettivät giljotiiniin mielivaltaisesti väkeä, mutta eritoten ne, joiden raportoitiin sanoineen jotain poikkipuolista vallankumouksesta ja sen johtajista. Kaikki rikokset olivat synnyttäneet kapinapesäkkeitä Bretagneen, Touloniin ja Lyoniin, mutta myös muualle. Sekavat ajat ja kapinallisten eripuraisuus ja resurssipula johtivat kapinoiden kukistumiseen.  Esim. Lyonissa tuhansia ihmisiä (6000-8000) ammuttiin laajoilla kentillä tykeillä ja tuliaseilla ja myös suuriin kaivantoihin. Koko kaupunki yritettiin hävittää maan tasalle. Tällainen kaiken vanhan tuhoaminen kaupunkeja myöten kuului korkeimpien illuminaattien salaisiin oppeihin. Weishaupt oli kaavaillut koko maailman hukuttamista tuleen ja vereen. Myös Toulonissa ja muissa kapinakeskuksissa tehtiin pahaa jälkeä, usein autioitettiin koko seutu. Toulonissa uhreja oli ilmeisesti paljon ja kaupungin väkiluku putosi seitsemäsosaan, tosin osa kadosta johtui siitä, että se oli ensin sota-alueella ja englantilaisten vallassa. Vaikka Nantes ei ollut kapinoinut, toinen mielisairaaksi katsottava tapaus eli Carrier oli johtanut valtavaa tuho-operaatiota siellä ja ilmeisesti yli 14 000 ihmistä murhattiin valtavissa joukkomurhissa, joita harjoitettiin esim. hukuttamalla proomuja täynnä ihmisiä tai yksinkertaisesti murhauttamalla kaikki vauvasta vaariin sotilasyksiköiden toimesta. Vallankumouksessa kansakunta oli murhannut parhaan ystävänsä eli hyvän kuninkaan ja nostanut valtaan hirvittävimmän kuviteltavissa olleen vihollisensa.

Tunnetusti fanaattinen kommunisti Robespierre syrjäytettiin heinäkuussa 1794. Se, että terrori loppui siihen, on mielenkiintoinen asia. Hänet syrjäyttänyt fraktio oli ollut terrorin vähintään yhtä vahva kannattaja ja osa johtajista oli jopa hekumoinut teloituksilla ja selvästi nauttinut niiden katselemisesta ym. Robespierre tavoitteli jotain ääri-bolshevistista ja spartalaista sosialistivaltiota, jossa kaikki olisi ollut valtion omaisuutta ja kaikki tasa-arvoisesti valtion tiukassa kontrollissa. Maolaiseen tapaan yhdenmukaisessa asussa ym. Illuminaatille tyypillistä, mutta valtataistelu ratkaistiin toisin. Robespierre oli esittänyt haasteen muille ja mielenkiintoisesti puhunut “ulkolaisista voimista, jotka olivat terrorin takana”. Ilmeisesti myös Robespierre olisi vähentänyt teloituksia ja sysännyt syyn niistä vastapuolelle. Jotkut ovat sitä mieltä, että puhe johti “ulkomaisten voimien” kääntymiseen Robespierreä vastaan. Joka tapauksessa konventti seuraavana päivänä kuin valmistellusti syrjäytti Robespierren, St. Justin ym. Kaikki huusivat yhteen ääneen heidät kumoon ja äänestys varmisti heidän kukistumisensa. Mitään oikeudenkäyntiä ei järjestetty, vaan vain tunnistaminen, kun ensin vangit oli haettu uudestaan vangittaviksi myöskin halvaantuneesta kommuunista. Joko “ulkolaiset” tai sitten yön aikana Robespierren vastustajat olivat valmistelleet konventtia ja taivutellut sitä puolelleen. Vaikka Carrier tuomittiin myöhemmin Nantesin teurastuksista, erittäin pahat rikolliset jäivät valtaan ja sysäsivät kaiken syyn teloituksista Robespierren niskaan.

Kirja päättyi tähän. Robspierren jälkeen valtaan jääneet kumousmiehet perustivat direktorion, jonka hallinto oli korruptoitunut ja tehoton Websterin mukaan. Vahva mies Napoleon syrjäytti direktorion ilmeisesti illuminaattieliitin suunnitelman mukaan ja hallitsi ensimmäisenä konsulina, kunnes kruunasi itsensä keisariksi. Vanhaa hallintoa kaivannut ja kumouksen uuvuttama väestö kaipasi juuri Napoleonin kaltaista vahvaa miestä, joka palautti järjestyksen ja menneet arvot (tästä illueliitti ei pitänyt, vaan Ranskan piti vain vahvistua uusiin sotiin ja järjestäytyä paremmin). Direktorioaika kiinnostaisi ja myös se, kuka sai ryöstetyt omaisuudet ja kuinka paljon niitä palautettiin 1815 monarkian palattua. Tämä asia on unohtunut aiemmista lukuelämyksistä. Direktorioajan uusrikkaat olivat vallankumouksen rikastuttamia öykkäreitä ja vanha valta oli murhattu. Siten ei ollut enää puhettakaan siitä valtavasta hyväntekeväusyydestä, jota “Ancien Régimen” ajan aateli ja hyväosaiset vapaehtoisesti harjoittivat. Kumouksen aiheuttama puute näännytti ihmisiä nälkään, kun toiset olivat keränneet satumaisia omaisuuksia. Kenelle kirkolta ja aatelilta tkavarikoidut omaisuudet myytiin?

Kun 1890-luvulla englantilainen matkamies kulki Ranskassa, hän ei nähnyt juhlissaan tanssivia ja laulavia talonpoikia samaan tapaan kuin 1780-luvun kuvauksissa kerrotaan. Maatyöläiset näyttivät ilottomilta raatajilta, jotka olivat kertojan mukaan rahanlainaajien maaorjia. Mene ja tiedä, mutta on selvää, että koko kansakunnan tila huononi kaamealla tavalla sen lisäksi, että puolesta miljoonasta miljoonaan ihmistä oli kuollut ja lisää uhreja seuraisi Napoleonin sodissa.

Epilogissa Webster mainitsee konspiraation taustalla Preussin ja Englannin jakobiinien lisäksi juutalaiset rahoittajat. Muissa yhteyksissä hän on todennut, että koska juutalaiset toimivat salaisesti, heidän osuudestaan vallankumouksen taustalla ja tapahtumien kulussa on vaikea saada selkoa. Hän toteaa, että jos kaikki paljastettaisiin, yhtä ja toista ilmeisesti tulisi esiin ja myös siitä, miten nämä tahot hyötyivät kumouksesta. No ensi töikseenhän kumoukselliset sallivat juutalaisille kaikki mahdolliset oikeudet niin taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä, mikä takasi suuret mahdollisuudet esim. blokkina yhteen hiileen puhaltaville kauppiaille. Preussin suuret summat vallankumousajan intrigeihin eivät oikeastaan kero mitään, sillä maa panosti hovijuonitteluihin vihollismaissa tunnetusti kaikkina aikoina, kuten muutkin maat. Tunnettu Ephraimin juonittelu vallankumouksen aikana tuntui kuvauksen perusteella irralliselta ja selvitetyltä. Hän jakoi rahaa ja juonitteli kumouksellisten voimien yhdistämiseksi. Ikävä kyllä Webster tuntuu rakentavan tällaisille yksipuolisille jutuille näkemyksensä, jonka perusteella hän tuntuu syyttävän kaikesta Preusssia, ikään kuin illuminaatti olisi ollut sen tuote. Tosin muitakin asioita paljastetaan ja ilmeisesti nainen ei vain uskalla sanoa kaikkea, mitä ajattelee. Mielenkiintoista on taustatieto Valmyn arvoitukseen, kun 92 000 maailman parhaiten koulutettua sotilasta Preussin ja Itävallan armeijoissa vetäytyivät 17 000 ranskalaisen  edessä. On tietoja girondistien yhteisymmärryksestä preussilaisten kanssa, mutta myös Dantonin neuvotteluista, jossa hän lahjoi preussilaisia suurella summalla. Siinä Webster on oikeassa, että Preussin etu ei ollut vahva Ranska, joka olisi tehnyt heti uudestaan liiton Itävallan kanssa. Näin olisi tapahtunut, mikäli Ranska olisi autettu jaloilleen. Tämä kruunupäiden lyhytnäköisyys kommunismin eduksi  on tietysti harmillista. Muutenkin illuminaatit taustavoimineen eli kv pankkiirit osasivat aina saada hallitsijat toimimaan lyhytnäköisesti eli sotimaan keskenään ym. Ajanoloon kaikki kuitenkin johtaisi siihen, että em. rahoittajat saisivat kaiken vallan. Vai olivatko hallitsijat ja osa aatelia jo heidän marionettejaan? Vai muodostivatko he yhdessä jo eräänlaisen yläluokan, joka rahaeliitin kanssa hallitsi kansakuntien yli ja niiden etuja vastaan? Nimenomaan kuitenkin niin päin, että kv rahaeliitti käytti hallitsijoita hyväkseen ja pelinappuloina pelaten heidän ohitseen ja pettäen myös heidät.

Ikävintä kirjassa on Englannin sotapropagandan tyylinen suhtautuminen Saksaan, Preussiin ja saksalaisiin. Valheet ovat todella typeriä ja avoimen rasistinen asenne puistattaa ja kuvottaa naurettavuudessaan. Saksa edustaa muka barbariaa, uhkaa koko maailman valloittamisella jne. Englantilaiset ovat huvittavia, kun he ovat vuosisatoja uskoneet juutalaisten herrojensa valheet ja tuntuvat pitävän kiinni satumaailmastaan. Webster tosin valehtelee tietoisesti, koska osaa ajatella muutoin ja on tutkinut syvällisesti vallankumousta ja metsästänyt väsymättä aineistoa, joka auttaa tunkeutumaan pinnan alle ja ymmärtämään tapahtumien kulun. Saksa edusti sivistyksen kärkeä ennen I maailmansotaa ja sen jälkeen, kun taas Englannin valheellisuus on koko ajan lisääntynyt. Mutta kuten Bismarck sanoi, koskaan ei valehdella niin paljon kuin ennen vaaleja, sota-aikana tai metsästysretken jälkeen.

1 30-luvun kirjassaan (Maria Antoinette ja Ludvig XVI during the revolution) Webster sanoo, että 20.8.1792 olisi ollut epätodennäköistä, että kuningas olisi voittanut. Vaikka “marseillelaiset” olisi lyöty, olisi ollut epävarmaa, että venää tuossa vaiheessa olisi kaikki saatu käännettyä. Johtavat ainekset eri joukko-osastoissa pariisin ympäristössä olivat kapinallisten hallussa.

Sietämtöntä on, kuten muistame edellisestä bloggauksesta, kuinka sosialisti Jauré puolusteli Vallankumousta eli Dantonia 1800-luvun lopussa. Kaikesta huolimatta hän väitti, että mukana olisi terroristrienkin sydämissä sentään ollut myös “ideologiaa” ja “idealismia”. Eikö juuri Danton ajatellut enemmän maallisia iloja? Miksi Robespierre ei kelpaa? Ilmeisesti liiallinen idealismi ja fanaattisuus pikemminkin kauhistuttavat. Tai niiden tulisi kauhistaa. Juuri samaan tapaan oikeistodemareidenkin suusta kuulee paljon ymmärrystä Neuvostoliiton suuntaan. Nämä ovat täysin vastaavia ilmiöitä. Kuten vallankumous ja kommunismi olivat samojen voimien tuotteita. Etenkin NL. Mutta kuka näille sossuille panee sanat suuhun ja “yhteisen aatteen” historiaa pulmustelemaan?

2 Marat oli ennen murhaansa kuolemansairas ja ollut jo muutaman viikon poissa julkisuudesta. Sairauden kommentointi kumousjohdon taholta oli mielenkiintoinen. Marat, joka oli propagandan mukaan “kansan rakas ystävä”, oli kuulemma niin täynnä patriotismia, että hänen ruumiinsa ei ollut kestänyt moista paatriotismin latausta, vaan oli ratkennut. Mies oli siis haljennut silkasta patriotismista. No sairas mies oli jatkuvasti kylvyssä sairautensa takia, kun maakuntien murhista sydämistynyt nuori nainen murhasi hänet tikarin pistolla sydämeen. Vallankumouksellisten terrori, propaganda ja aatteet ovat täysin identtisiä myöhemmän neuvostokommunismin suhteen. Neuvostoliitossa ihailtiin suuresti jakobiinejä ja katsottiin olevanheidän työnsä jatkajia. Esim. Leningradia puolusti sotalaiva nimeltään Marat.

3 Ranskan vallankumouksen ns. suuren terrorin aika tuo elävästi mieleen bolshevismin. Niin neuvostokommunismissa kuin esim. Pohjois-Koreassa tai Kambodzhan punaisten khmerien hirmuhallinnon aikana urkkijat sattoivat pienestäkin poikkipuolisesta sanasta vankilaan tai sitten seurasi eliminointi. Tämä tas tuo mieleen Raamatun, jossa messiaanisen ajan juutalainen hallitsija “kitkee juurineen” kaiken kapinoinnin pois ja pitää täydellistä valtaa.

4 Hasselbacherin kirjan mukaan napoleonin salaisen poliisin päällikkö Joseph Fouché olisi ollut juutalainen. Hän oli saman loosin miehiä kuin Robespierre ja Lyonin teurastaja Suuren terrorin aikana. Hän vaihtoi sujuvasti Robespierreä vastaan heinäkuun 1794 konfliktissa. Hän oli vähän aikaa sivussa Direktorioaikana, mutta palasi valtaan ja sittemmin juoni Napoleonin kanssa tämän valtaan. Aubryn kirjasta muistan toisenkin juonijan, mutta olen unohtanut nimen. Petti Napoa 1814 ja uudelleen Sadan päivän keisarikunnan aikana, joten pääsi vielä Ludvig XVIII:n ministeriksi. Joutui viimein sivuun ja kuoli äveriäänä yksityisenkilönä…

Luin hänestä Stefan Zweigin kirjoittaman elämäkerran vuonna 2000, sama tyyppi, joka on kirjoittanut Maria Stuartista, löytöretkeilijä Magalhaesista (ne luin myös silloin) ja Rathenausta.

5 Kun Ranskan armeijat vallankumousaikana ja Napokeonin sodissa etenivät vieraiden valtojen alueille, ne ryöstivät hirvittävästi. Kaikki vietiin Ranskaan. Kenellehän kaikki lopulta päätyi?

kommentti 1 :

Yksi kuvottava kokemus lisää viikonlopusta. Saksalaiselta satelliittikanavalta tuli historiadokumentti (Phoenixilta, tai ZDFinfosta) Marie Antoinettesta. Avasin sattumalta ohjelman pyöriessä ja kohdassa väitettiin kuningattaren olleen täysin vieraantunut köyhien todellisuudesta. Kv. eliitti kaataa saksalaisten ja muidenkin niskaan kaikenlaista paskaa holohoaxin ym. lisäksi. Tietenkin kommunistivallankumoukset eri aikoina saavat ymmärrystä ja niistä valehdellaan. Nyt kuitenkin totuus on sellainen, että Marie Antoinette ja syvästi uskonnollinen kuningas esim. satsasivat suuresti hyväntekeväisyyteen ja he kävivät lastensa kanssa kiertämässä vierailemassa köyhimpien alamaistensa kodeissa. Tätä oli tehnyt Ranskan kuningas viimeksi 1500-luvulla (Henrik IV).

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s